Ajatuksia koronakesän loppupuolella

Torstai 29.7.2021 klo 12:53 - Marja Laakso

Lämmin kesä on jo taittunut ja kallistuu pian kohti alkusyksyä. Koulun ja opiskeluiden alku lähenee ja pienet oppilaat ja isommat opiskelijat palaavat opintojen pariin päivettynein kasvoin, kesän muistot mielessään. Kesä on ollut edelleen koronataudin aikaa ja moni perhe onkin seurannut tarkasti tautitapausten määriä eri päivinä.

Vähän huolestuttaakin lasten, nuorten, perheiden sekä myös nuorten aikuisten tilanne koulujen ja oppilaitosten avautuessa. Eikö vieläkään päästä normaalia muistuttavaan tilanteeseen? Varmaan lapset pääsevät kouluihinsa, toivottavasti, mutta mikähän tilanne taas onkaan toisen asteen oppilaitoksilla sekä korkeakouluilla? Kun nuori lähtee lukioon tai ammattiopistoon, hänellä on varmasti odotuksia suhteessa omaan opiskeluryhmäänsä, opetussisältöihin sekä opintoihin liittyviin oheistapahtumiin. Toisen asteen opiskelu on tärkeä elämänvaihe, jossa otetaan aiempaa enemmän vastuuta omasta opiskelusta ja tutustutaan uusiin ystäviin. Nuori suuntautuu aikuisuuteen, kohti myöhempiä opintoja tai jo ammattia, josta hän tulee saamaan toimeentulonsa ja mahdollisesti elämäntehtävänsä.

Nuori, joka pääsee toisen asteen jälkeen korkeakouluopintoihin ja kenties muuttaa opintojensa perässä toiselle paikkakunnalle tai oman paikkakuntansa opiskeluaikaiseen asuntoon, astuu jo itsenäiseen elämään. Voi vain koittaa kuvitella niitä tunteita, joita hän kokee, kun hän huomaa opiskelevansa päätteen äärellä päivät pitkät. Hän oli varmasti odottanut tapaavansa uusia tuttavuuksia ja löytävänsä uuden yhteisön, johon kuulua. Vähän mietityttää se, että kuinka paljon opiskelusta ja työn teosta jää etätoiminnaksi myös koronan jälkeiseen aikaan, kun etäilyyn on jo totuttu. Sehän on ehkä jopa taloudellinen ratkaisu, kun ei tarvitse matkustaa paikasta toiseen. Joihinkin tilanteisiinhan se sopii mainiosti. Voisi kuvitella, että esimerkiksi, jos lapsi haluaa opiskella kieltä, jota ei opeteta lähikoulussa, voisi ainakin osa opetuksesta tapahtua etänä, jolloin ei aina tarvitsisi siirtyä tai vaihtaa koulua kielivalintojen vuoksi.

Näinä aikoina läheisten ihmissuhteiden ja oman perheen merkitys korostuu entisestään. Kun luonnollisia yhteisöjä ja niihin kuluvia ihmisiä ei juurikaan pääse tapaamaan, tai tapaamiset ovat netissä, on suurin osa niin sanotuista live-tapaamisista oman perheen ja läheisten ystävien kesken. Myös lähiympäristö on noussut uuteen arvoonsa. Kun matkustelu ulkomaille on vähentynyt ja monien kohdalla estynyt, löytyvät elämykset ja ajanviettomahdollisuudet omasta maasta ja lähiseuduilta. Luonto on saanut tärkeän roolin monen ihmisen elämässä. Toivottavasti se, että on viihdytty luonnossa, kääntää huomiota myös luonnon suojeluun. Luonnon suojelu pitää sisällään myös muiden lajien, niin eläinlajien, kuin kasvilajienkin kunnioituksen. Ihmiskuntana meidän on tärkeää asemoida itsemme uudelleen muiden lajien rinnalle eikä yläpuolelle hyväksi käyttämistä ylimitoittaen.

Jos tuntisimme aiempaa enemmän kiitollisuuden tunnetta, se parantaisi meidän suhdettamme luontoon ja myös muihin ihmisiin. Kiitollisuudella on vahva myönteinen yhteys hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Joidenkin tutkimusten mukaan kiitollisuutta tuntevilla on myös parempia ihmissuhteita kuin muilla. Mitä kiitollisuus on? Kiitollisuutta luonnehditaan pysyväksi tavaksi suhtautua elämään, luontoon, ihmisiin ja itseensä. Se on myös taito, jota voi harjoitella ja parantaa. Monia hyviä asioita elämässämme pidämme itsestään selvinä. Kun alkaa miettimään arjen hyviä asioita ja virittää kiitollisuuden tunnetta niistä, voi oppia kiitollisuutta yhä enemmän.  Minä olen kiitollinen monista asioista, kun pysähdyn niitä ajattelemaan. Olen kiitollinen läheisistä ihmisistä, olen kiitollinen työstäni, olen kiitollinen kodista ja puhtaasta vedestä. Jos alan miettimään tarkemmin, elämäni on täynnä asioita, joista olen kiitollinen.

Koronasta en kyllä ole ollut kiitollinen. Olisiko siinäkin kuitenkin joitain kiitollisuuden aiheita? Ehkä luonto kiittää joistakin asioista koronan suhteen. Ehkä ilman saasteet ovat vähentyneet, koska lentomatkustus on vähentynyt. En kylläkään tiedä mahdollisten hyötyjen pitkäaikaisvaikutuksia.

Toivon kuitenkin koko sydämestäni, että koronatauti jäisi historiaan ja koululaiset saisivat käydä rauhassa koulua ja harrastaa, aikuiset pääsisivät töihin työpaikoilleen, opiskelijat luonnoille ja kaikkiin huippuhauskoihin opiskelijarientoihin. Toivoisin, että mummot ja vaarit saisivat lapsenlapset taas kyläilemään ja voisivat osallistua jälleen järjestettäviin suku- ja perhejuhliin. Mitä sinä toivot? Mistä olet kiitollinen?

Näiden mietteiden myöstä toivotan antoisaa ja onnellista loppukesän aikaa!

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: korona, kiitollisuus

Ajankohtaista mediassa

Maanantai 14.6.2021 klo 14:50 - Marja Laakso

Miten puhua median välittämistä tapahtumista lapsille ja nuorille? Tämä kysymys nousi esille, kun jalkapallon EM peleissä Tanskalainen Christien Eriksen sai sydänpysähdyksen kesken ottelun ja katsojat kodeissa, ja tietysti myös paikan päällä, seurasivat tapahtumia henkeään pidätellen. Jalkapallotähti sai avun kriittisellä hetkellä ja kaikki toivomme, että hänen toipumisensa jatkuu ja hän saa edelleen tehdä itselleen tärkeitä asioita ja jatkaa myös peliuraansa. Jo saman illan aikana media välitti viestiä siitä, kuinka lapsille tulisi puhua tästä järkyttävästä tapahtumasta. Alkoi myös kritiikkivyöry siitä, että miten eri televisiokanavien ohjaajat ovat toimineet, kun näitä elvytyskuvia päätyi myös mediaan. Sosiaalisessa mediassa kauhisteltiin ja pohdittiin sitä, kuinka nyt ihmiset järkyttyvät, kun tällaista oikeasti tapahtuu.

No, saimme hyviä neuvoja tukea lapsia ja nuoria. Toivottavasti ne osuivat niiden vanhempien silmiin, jotka näitä neuvoja kaipaavat. Muistan itse, kun omat lapset olivat pieniä, kuinka suojattomia he olivat median vaikutukselta. Erään kerran tulin keskellä päivää poikkeuksellisesti työstä kotiin. Pikku koululaiseni katsoi televisiota Ylen kanavaa. Sieltä tuli hyvin toden tuntuinen tapahtuma teloituksesta. Kohtauksessa ammuttiin kaksi henkilöä heitä komentavan sotilashenkilön ohjauksessa. Kohtaus oli hyvin järkyttävä ja se näytettiin televisiossa noin kello 14 aikaan. Kohtaus kuului elokuvasarjaan, nimeltään Täällä Pohjan tähden alla. Tämä oli vain yksi esimerkki yli viidentoista vuoden takaa. Kuinkahan monta murhaa tai väkivallan tekoa lastemme silmiin päätyy normaaleina arki- tai viikonlopun päivinä? Määrä varmasti vaihtelee sen mukaan, onko lapsi alttiina erilaisille medioille vai ei ja siitä, kuinka paljon eri vanhemmilla on mahdollisuutta lapsiaan suojella. Väkivalta on myös eri asia, kuin sairauskohtaus tai onnettomuus. Väkivallassa halutaan satuttaa ja aiheuttaa tuhoa joko harkitusti tai impulsiivisesti. Sairauskohtauksessa tai onnettomuudessa kaikki ovat uhrin ja kärsijöiden puolella.

Siihen nähden, mille kaikelle lapset altistuvat tänä päivänä, on hyvä tarkastella sitä kuinka traumaattisia kokemuksia televisiosta nähdyt sairauskohtaukset voivat olla. Trauman jokainen kokee yksilöllisesti. Mikä on traumaattista toiselle, ei välttämättä ole sama kokemus jollekin toiselle. Lapsiasiain valtuutettu neuvoo juttelemaan lapsen kanssa rauhallisesti, mutta ei tuputtamaan keskustelua. Se onkin varmasti viisas neuvo. Jos lapsi asiasta haluaa jutella, voi lapsen huomiota voi kiinnittää auttajien hyvään toimintaan ja siihen, kuinka kaikki toivovat, että kaikki menisi hyvin ja jalkapallotähti paranisi. Pelottavia visioita siitä, mitä olisi voinut tapahtua tai voisi yleensä tapahtua, ei kannata painottaa keskustelussa. Epävarmuus kuuluu osana elämään ja lapsen rinnalla taas kuljetaan niissä hetkissä, kun jokin vakava asia elämää koskettaa.

Miten suojella lasta median jatkuvalta negatiiviselta viriketulvalta? Tässä toivoisi esimerkiksi televisiokanavien harkintaa ohjelmien suhteen. Lapset kuitenkin ovat television ulottuvilla ”myöhäiseen alkuiltaan” saakka. Toisaalta lapsilla on paljon ja vapaasti käytettävissä välineitä, joilla pääsee, tai joskus joutuu, katselemaan kaikenlaista. Vanhemmat eivät voi aina jatkuvasti valvoa lastensa tekemisiä. Hyvä keskusteluyhteys lapseen, luottamus sekä hyvä ja lämmin suhde omaan lapseen on se tekijä, jonka varassa lapsen on hyvä kasvaa. Lasta suojaa se, että hän saa kiihkotonta tietoa ja ohjausta häntä rakastavalta aikuiselta. Vanhempi voi omalla tavallaan vuorovaikutuksessa viestiä siitä, että asioista, jotka lasta mietityttää voi puhua ja että hän voi luottaa siihen, että vanhempi on hänen rinnallaan myös kokemuksissa, joita media tuottaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsi, media

Aika pariterapialle

Tiistai 15.9.2020 klo 13:38 - Marja Laakso

Pariterapiaan tullaan usein, kun suhde on todellisessa kriisissä. Silloin, kun pariskunnalla on tunne, että päällä on tilanne, josta ei kerta kaikkiaan selvitä omin voimin. Monilla on toive siitä, että käynti pariterapiassa ratkaisisi keskinäiset pulmat tai toisi valoa kysymykseen, tulisiko pariskunnan erota vai onko heillä vielä toivoa. Toisinaan voi kummallakin osapuolella voi olla lähes maaginen käsitys siitä, että pariterapeutti ymmärtää juuri häntä ja saa toisen osapuolen järkiinsä. Joskus on tilanne, että toinen osapuoli on jo päättänyt erota, mutta haluaa vielä katsoa, muuttuisivatko hänen tunteensa terapeuttisten keskustelujen myötä. Monenlaiset ovat tilanteet, joissa hakeudutaan avun piiriin. Usein keskustelut antavat tukea tilanteeseen ja auttaa selvittelemään tunteita ja parantamaan suhdetta puolisoiden kesken. Joskus pariskunta päätyy eroon  terapiasta huolimatta ja silloinkin on tärkeää työstää keskinäistä vuorovaikutusta ja eroon liittyviä kysymyksiä.

Usein pariskunta toteaa, että olisi pitänyt hakea terapeuttista apua jo aikoja sitten riittävän hyvän suhteen ylläpitämiseksi. Mikä estää pariskuntaa hakemasta apua suhteelleen? Usein toinen puolisoista olisi halunnut keskusteluapua aiemmin, mutta toinen osapuoli ei ole ollut valmis keskusteluihin. Toisinaan pelätään ottaa vaikeita asioita esille. Ehkä ajatellaan, että keskustelu on kuin Pandoran lipas. Kun se on kerran avattu, ei sitä enää saada kiinni ja sieltä pulpahtelee monia ennalta arvaamattomia asioita. Kuitenkin, jos ne puhumattomat asiat tulevat esille hallitsemattomasti, ne saattavat kietoutua vyyhdiksi, josta on vaikea saada otetta. Terapiatilanteessa on yleensä turvallisempaa puhua myös vaikeimmista asioista.

Parisuhdetta pitäisi hoitaa. Tuo on usein kuultu lause, joka saattaa kuulostaa työltä, joka on raskasta ja vaivalloista. Parisuhteen hoitaminen voi olla myös kiinnostavaa ja joskus jopa kevyttä, leikillistä ja tuottaa iloa. Parisuhdetta pitäisi huoltaa kaikella sillä hyvällä ja iloa tuottavalla silloin, kun asiat ovat vielä riittävän hyvin. Pariterapeutille voisi mennä myös silloin, kun pariskunta kokee, että suhde uhkaa jäädä paikoilleen tai jokin uusi elämänvaihe tuntuu tuottavan huolta tai jännitteitä. Olisi tärkeää opetella kommunikoimaan. Siis puhumaan ja jopa enemmän, kuin puhumaan. Olisi tärkeää oppia huomaamaan omat tunteet ja reaktiot, säätelemään niitä ja kertomaan tunteistaan toiselle. Olisi tärkeää huomata toisen viestit, myös ne, joita ei ole lausuttu ääneen. Kuitenkaan ei saisi tulkita toisen eleitä ja ilmeitä suoraviivaisesti, vaan oppia kysymään ja avaamaan keskusteluja. On tärkeää oppia osoittamaan arvostusta ja rakkautta. Paljon olisi tehtävissä sen eteen, etteivät asiat menisi liian solmuun, jolloin pariskunnan välille on jo kehittynyt paljon vaikeaa tunnekuormaa.

Kynnyksen pariterapeuttisille keskusteluille pitäisi olla matala. Ehkä jopa niin matala, että voisi puhua jonkinlaisesta vuosihuollosta tai vaikkapa vuosikymmenhuollosta, jos on taivallettu matkaa yhdessä pidempään. Uudet elämänvaiheet vaikuttavat myös parisuhteisiin. Parisuhteissakin on erilaisia vaiheita ja niihin liittyvät tunteet voivat yllättää molemmat osapuolet. Harvat suhteet kestävät vuosia tai vuosikymmeniä ilman kriisejä. Kriisit haastavat sekä yksilöitä, että ihmissuhteita. Niiden kautta on mahdollista kasvaa puolisoina ja myös uudistaa suhdetta siten, että keskinäinen suhde kasvaa yhä toimivammaksi.

Kommentoi kirjoitusta.

Kesäinen tervehdys!

Torstai 9.7.2020 klo 10:07 - Marja Laakso

Useimmat meistä muistelevat lämpimästi lapsuuden kesiä. Omat rakkaat muistoni sijoittuvat maaseudulle, jossa ympäristönä oli pihat, pellot, metsät ja rannat. Aikuiset olivat läsnä, mutta omissa töissään. Niinpä lapsen mieleeni jäi vapaus, aikaa ja tilaa kokea viileä aamukaste, auringon lämmittämät pihakivet ja kanojen nykivä kävely niiden nokkiessa jyviä tai etsiessään matoja pihamaalta. Noihin muistoihin palailen vieläkin, kun kylmän vuoden ajan tummuudessa odotan kesän lämpimiä päiviä.

Joskus mietin, muistavatko lapset tämän kesän korona-kesänä vai niistä muistoista, joita heidän mieliinsä piirtyy. Me aikuiset todennäköisesti voimme paikallistaa tämän kesän ajankohdan korona-kesään, paitsi ehkä ei silloin, jos näitä korona-kesiä alkaa tulla yksi toisensa perään.

Monet perheet viettävät nyt lomaansa kotimaassa, vaikka matkustusrajoituksia ulkomaille höllennetäänkin jo. Meillä kaikilla on nyt aikaa viettää kesää enimmäkseen kotimaassa. Vaikuttaa siltä, että monet perheet ovat löytäneet ihan tavallisen luonnon ympäristöstään. Tämän havainnon olen tehnyt itse liikkuessani luonnossa. En ole siellä enää yksin, seuranani vain koirani, linnut ja hyvällä tuurilla myös havaitsemani metsän asukit. Vastaan tulee perheitä, lasten ja nuorten kanssa liikkuvia aikuisia, pariskuntia, yksin kulkijoita, koiran ulkoiluttajia ja kaikenlaisilla polkupyörillä ajavia ihmisiä.

Toivon aina, että ihmiset luonnossa pysähtyisivät katsomaan luonnon yksityiskohtia ja kokonaisuuksia. Kun tarkastelee esimerkiksi marjakasvien kevätheräämisiä, niiden alkukesän kukintoja, niin ei voi kuin ihmetellä sitä runsautta mitä luonto tarjoaa nyt keskikesästä alkaen myös ravintona. Siitä vain syömään ja keräämään. Ei tarvitse kylvää, kitkeä ja kastella, vain kerätä ja nauttia. Lasten kanssa liikkuessa marjametsässä ei kannata ottaa ämpäreitä mukaan, pieni muovinen kippo riittää. Muuten pienet poimijat ja vähän isommatkin kyllästyvät hommaan heti alkuunsa.

Luontokokemuksista kannattaa suunnitella sopivia lapsille, jotta suhde luontoon voisi kehittyä myönteiseksi ja voimia antavaksi. Pienten lasten on vaikea liikkua metsässä maaston epätasaisuuden ja erilaisten esteiden vuoksi. Kaikenikäiset lapset voivat kokea ympäristön epäkiinnostavaksi, jos heille ei avaa luonnon monimuotoisuuden ihmeellisyyksiä. Aikuisten olisi hyvä hankkia jonkin verran tietoa kasveista, elämistä ja hyönteisistä, jotta voi kertoa lapsille ja nuorille niistä. On myös hyvä tarkkailla lapsen kiinnostuksen kohteita ja kertoa häntä kiinnostavista teemoista. Oma pieni lapsen lapseni esimerkiksi on kiinnostunut kasvien hyötykäytöstä sekä eläimistä ja hyönteisistä. Hän tietää jo nyt, ihan pienenä, että piharatamon lehteä voi käyttää haavojen ja ruhjeiden hoitamiseen ja että vuohenputken lehdet maistuvat hyviltä ja että nokkonen polttaa, mutta keitettynä sitä voi käyttää, vaikka lettuihin.

Lapsille voi suunnitella sopivan pituisen omatoimisen ”luontopolun”, joka on sopivan pitkä, riittävän helppokulkuinen ja vaikkapa mukavan eväspaikan omaava. Samaa polkua voi retkeillä säännöllisesti ja tarkkailla luonnon muuttumista eri vuodenaikoihin. Lapsia voi myös kannustaa poikkeamaan polulta tekemään löytäjä ja kokeiluja. Päästäänkö kiipeämään isolle kivelle? Osaammeko tasapainoilla kaatuneen puun rungon päällä? Minkä muiston voisimme poimia matkalla?

Kiinnostus luontoon ja hyvän luontokontaktin syntyminen ja säilyminen kasvattaa ihmisiä, jotka kunnioittavat ja rakastavat luontoa ja pitävät ympäristön vaalimista ja säilyttämistä tärkeänä. Ympäristökysymykset ovat koko ajan kaikessa yhä tärkeämmässä roolissa. Lapset saavat siitä tietoa helpolla ja luonnollisella tavalla muun arjen yhteydessä. On tärkeää kasvattaa luontoihmisiä, ei vain meidän ihmiskuntamme vuoksi, vaan elämän monimuotoisuuden vuoksi. Myös muut lajit, kuin ihmiset, ovat tärkeitä ja arvostuksen ja kunnioituksen tulisi ulottua kaikkiin lajeihin, niin eläimiin kuin kasveihinkin.

Onnellista ja muistorikasta kesää lapsille, nuorille, aikuisille ja ikääntyneille!

 

Kommentoi kirjoitusta.

Parisuhdetta rakentamassa

Sunnuntai 17.5.2020 klo 13:13 - Marja Laakso

Korona on tuonut parisuhdearjen alleviivattuna perheisiin ja pariskuntiin. Nyt, kun arki ollut ja on edelleen uudenlaista, korostuu se, miten osaamme sopia asioita ja ottaa toista huomioon arjen pyörityksessä. Monissa kodeissa ollaan nyt aiempaa enemmän kotosalla, sekä vapaa-aikana ja myös päiväsaikaan, jolloin perusarjessa oltiin ennen korona-aikaa töissä. Monet ovat osanneet nauttia tästä ajasta ja ovat saaneet läheisensä kanssa tehdä kaikkea sitä tärkeää, jota ei ole ehtinyt tehdä työ- ja harrastusputken ollessa päällä.

Lähi-ihmissuhteissa ovat myös hermot saattaneet kiristyä jatkuvan yhdessä olemisen vuoksi. Myös asiat ja tilanteet, jotka ovat jo aiemmin hiertäneet pariskunnan välejä, ovat saattaneet kärjistyä muuttuneen arjen myötä. Joskus se on voinut tuoda parin välille uutta ja parempaa yhdessä olemista ja kommunikaatiota, kun vihdoin on ikään kuin nostettu ”kissa pöydälle”. Kuitenkin kärjistyneet riidat, mykkäkoulu ja erimielisyydet ovat kuormittaneet monen parin arkea aiempaa enemmän nyt poikkeusolojen aikana.

Tapa, jolla olemme vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa, vaikuttaa myös siihen, miten saamme viestimme perille ja miten toiveitamme kuunnellaan. Puhetapa luo ilmapiiriä ja viestii rivien välistä sitä, mitä puhuja toisesta ajattelee. Se, että pariskunnan toinen osapuoli purkaa ärtynyttä mielialaa toiselle puhumalla epäystävällisesti, ei rakenna toimivaa suhdetta ja viihtymistä yhdessä. Yleensä toinen osapuoli vastaa samalla mitalla. Epäystävällisestä puhetavasta saattaa tulla normaali tapa kommunikoida pariskunnan välillä ja pari ei ehkä huomaa, että siitä voi olla haittaa. Jos pariskunnalla on lapsia, nämä aistivat vanhempiensa keskinäisen jännitteen tai tulkitsevat kuulemaansa tapaa väärin. Lapset saattavat alkaa seurata epäterveellä tavalla vanhempien keskinäisen kommunikaation äänensävyjä ja sisältöjä, pyrkien ennakoimaan kodin ilmapiirin muutoksia. Silloin, kun parin keskinäiset ristiriidat kasvavat ja tunteet kuohahtavat, turvaudutaan mahdollisesti helpommin voimakkaisiin tapoihin ilmaista itseä ja vahvoja tunteitaan.

Voiko sitten sillä, että kiinnittää huomiota omaan tapaansa puhua kumppanilleen, olla vaikutusta parisuhteen laatuun? Todennäköisesti voi, vaikka puhetapaa muuttamalla ei isompia ongelmia voisikaan ratkaista. Kuitenkin sitten, kun ja jos, ratkaisujen aika tulee, niin maasto on varmasti pehmeämpää ja vastaanottavaisempaa, kun kommunikaatiossa on keskinäistä kunnioitusta ja taitoja säädellä ilmaisuaan, sekä kykyä toisen kuunteluun. Esimerkiksi, kun toiselle esittää pyynnön, voi vain kuvitella, mitä ovat psyykkisten ja fyysisten vasteiden erot, kun pyyntö esitetään rakentavasti, kuin esimerkiksi kyllästyneellä, mahdollisesti syyttävän sävyisellä  ”aina sinä…”-puheella. Klassista hammastahnatuubin puristamis-esimerkkiä käyttäen, voisi sanoa ”voisitko muistaa puristaa hammastahnatuubia alhaalta, jotta pakkaus kestäisi ja hammastahnaa ei jää alaosaan jumiin”, sen sijaan, että sanoisi ”hemmetti, kun sinä aina pilaat hammastahnan puristamalla sitä keskeltä!”. Kun pyyntö esitetään syytöksen muodossa, nousee toisella helposti stressihormonit veressään ja hän alkaa puolustella itseään. Päällimmäiseksi sanavaihdon jälkeen jää mieleen kuva negatiivisesta sananvaihdosta, eikä itse asiasta. On todennäköisempää, että tilanne toistuu ja negatiiviset tuntemukset levittäytyvät muihinkin vuorovaikutustilanteisiin.

Mukavaa ilmapiiriä ja kumppania arvostava puhetyyli rakentaa hyvää vuorovaikutusta, vaikka suhteessa olisi vaikeuksia. Tottumuksen kautta siitä tulee arkipäiväistä ja silloin, kun sitten erimielisyyden hetkellä puhetapa muuttuu haastavaa tunnetta sisältäväksi, huomaa kumppani, että ollaan kuohuttavan asian äärellä. Silloin ristiriitojen selvittely ja riitely eroaa arkipuheesta ja ilmaisuun tulee tavallista enemmän voimaa. Lisää luettavaa pariskunnan vuorovaikutuksesta ja muistakin aiheista löytyy esimerkiksi Väestöliiton sivuilta.

http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen-happy-hour/tietoa/vuorovaikutus-parisuhteessa/puhetyyli-ja-elekieli/

Kommentoi kirjoitusta.

Etäarkea

Lauantai 11.4.2020 klo 12:54 - Marja Laakso

Kevät saapuu korona-viruksesta huolimatta. Kotiympäristöni lähimetsät ovat melkeinpä täynnä retkeilijöitä ja ulkoilijoita. Saan kiertää yli-innokkaan koirani kanssa piknikillä istuvia perheitä ja kulkea mahdollisimman pieniä sivupolkuja, ettei koirani hauku pyöräilijöitä ja hölkkääjiä. Toivottavasti lähiluonto-ulkoilu on tullut jäädäkseen. Siis jotain mukavaakin tapahtuu korona-viruksen vaikutuksesta.

 Tällä hetkellä vastaanotollani ei käy montaakaan asiakasta. Kaikkien kanssa ei myöskään etäkontakti ole sopiva työskentelymuoto, joten terapioita on paljon nyt katkolla. Monenlainen toiminta on mennyt verkkoon ja etäyhteyksien päähän. Olemme varmaan kaikki nyt  oppineet tätä etäilyä, vaikka se ei olisi aiemmin ollut tuttua. Joillekin se on niin mielekästä, että haluaisivat jatkaa etätöitä, etäkoulua ja etäterapiaa jopa korona-virus aikakauden jälkeenkin. Itsekin olen paitsi työskennellyt etäyhteydellä terapiatyössä, osallistunut etäkokouksiin ja osallistunut myös etänä joogatunteihin, jotka ovat sujuneet itseasiassa ihan mukavasti. Ikääntynyttä äitiäkin on tavattu nyt etänä eri tavoin ihan urakalla. On vilkuteltu ikkunasta, ulkoiltu hieman turvavälin kanssa, puhuttu puhelimessa ja myös tavattu etäyhteyden kautta tabletin välityksellä. Ikääntynyt väkikin saa oppia digiajan ihmeitä.

Kuitenkin toivon, että jotkut asiat palaavat ihan lähitilanteisiin. Jotkut lapset ja  nuoret ovat nyt niin mukavuusalueillaan, että he eivät lainkaan odottele paluuta normaaliin innolla. He, jotka joutuivat vielä muutama viikko sitten ponnistelemaan harjoitellakseen ryhmässä olemista ja aitoja sosiaalisia tilanteita, seikkailevat nyt onnellisina virtuaalimaailmoissaan pitkiäkin aikoja. Netti ei tunne päivää eikä yötä vaan siellä taistellaan, ajetaan kilpaa, ratkaistaan ongelmia ja etsitään aarteita mihin kellon aikaan tahansa, ellei sisäinen kello tai sitten läheiset aikuiset tee asialle stoppia. Nyt myös vältytään pakollisilta sukulaisvierailuilta ja muilta pääsiäisriennoilta, joihin on aiemmin totuttu. Joitakin taas kotona oleminen ahdistaa, kun ei pääse niihin tuttuihin ryhmiin, harrastuksiin eikä kavereita tapaamaan. Monien  perheiden aikuisilla on rankkaa, koska kaikki ollaan yhdessä jatkuvasti ja he joutuvat myös patistelemaan lapsiaan tekemään muutakin, kuin digimaailman tarjoamiin aktiviteetteja. Nyt ainakin tulee tilaisuuksia olla yhdessä.

Digiaikaa edeltävältä ajalta ei olekaan meillä muistissamme pakollista kotona olemisesta laajemmin. Nyt on hyvä hetki kaivaa kaapista lautapelit esille ja kokeilla, miten pelaaminen sujuu verkon ulkopuolella. Toki kaikenlaiset pelit ovat monille tuttuja muutenkin. Jos ne tutut lautapelit kyllästyttävät, voi keksiä itse ja askarrella jonkun hauskan pelin. Leipominen yhdessä ja keittiöpuuhat yleensäkin miellyttävät monia. Monenlaisia vinkkejä arjen puuhiin löytyy erilaisilta sivustoilta laajastikin.

Tällaisia ovat esimerkiksi:

https://fi.pinterest.com/

https://www.stadissa.fi/paikat/675/helsinki-lapsille-ja-perheille

https://www.martat.fi/marttakoulu/pikkukokki/keittiossa/

ja tietysti Yle areenasta löytyy vaikkapa äänikirjoja ja kuunnelmia

Voikaa hyvin! Jaksamista poikkeusarjen keskelle! Kyllä tästä vielä selvitään!

 

Kommentoi kirjoitusta.

Korona-suru

Perjantai 3.4.2020 klo 13:37

Taistelen kaikenlaisten videoyhteyksien kanssa. Aikuinen poikani, joka on  tullut opiskelukaupungistaan etäopiskelemaan lapsuuden maisemiin, saa olla kärsivällinen testaillessaan kanssani eri etäyhteysmahdollisuuksia. Välillä tekisi mieleni heittää koko tietokone seinään. Hyvää harjoitusta tunteiden hallintaan.

Tämä on vielä pientä. Eilen vein vanhan laitteen äidilleni, jota en nyt ole viikkoihin päässyt lähietäisyydeltä katsomaan. Olin jo kuullut pitkään hänen äänessään ”tekoreippautta”, kun olemme puhelimessa puhuneet. Puhelimessa kun on vaikea päästää aitoja tunteita esille. Vilkutin hänelle palvelutalon parkkipaikalta. Hän katsoi neljännen kerroksen ikkunasta ja vilkutti takaisin. Hän jäi sinne vilkuttamaan alakuloisen näköisenä, kun hyppäsin autoon lähteäkseni pois. Silloin tuli minullekin itku. Toivon vain, etteivät nuo ikäihmiset kuole suruun tuolla eristyksissä omissa oloissaan. Vaikka heillä on ruokaa ja hoivaa ja vaikka ihanat hoitajat tekevät kaikkensa tukeakseen vanhuksia vaikeassa tilanteessa, voi yksinäisyyden tunne olla lannistava. Jos tätä kestää kauan, tuntuu todella vaikealta jättää läheinen kulkemaan, jotkut kenties viimeisiä kuukausia, elämän polkuaan omissa oloissaan. Puhelin ei korvaa läsnäoloa.

Ajellessani kotiin, kuulin radiosta, että synnyttävät äidit saavat ottaa tukihenkilön mukaan vain synnytyssaliin. Läheiset eivät voi vierailla synnyttäneen äidin ja vauvan luona. Tuokin uutinen tuntui nyt vaikealta. On raskasta ajatella niiden perheiden tilanteita, jotka saavat lapsen nyt tämän katastrofin keskellä. Vaikka, toisaalta ehkä juuri pienen ihmeen saaminen tuntuu lohduttavalta ja antaa perspektiiviä jatkuvuudesta ja siitä, että kun päästään ajassa eteenpäin, muuttuu tiulanne paremmaksi.

Toiveikkuuden ja rohkeuden säilyminen on tärkeää juuri tänä päivänä. Mistä kaikesta toiveikkuutta ja rohkeutta voi saada? Luonnosta tietysti monet saavat voimaa. Tänä kauniina aamuna oli maa ja metsä peittynyt valkeaan kosteaan lumivaippaan. Linnut laulavat, kuulin jopa peipposen äänen. Kännykkääni kilahti kuva, jossa rakas lapsen lapseni halaa lumikukkoa. Aiemmin viikolla hänen kanssansa ulkoillessani, huomasin ikkunoissa ja parvekkeilla nalleja. Lapsukainen tiesi, mistä on kyse: nallehaasteesta! Googletin nallehaasteen sitten ja huomasin, että tällainen olikin minulta mennyt ihan ohi. Niinpä laitoin sitten myöhemmin vastaanottoni ikkunaan pari nallea katselemaan elämänmenoa.

Nyt on aivan oikea aika keksiä kaikkia mahdollisia tapoja ilahduttaa kanssa ihmisiä. Niitä mahdollisuuksia ei ehkä ole aivan samalla tavalla, kuin aiemmin, mutta kekseliäisyys tuo uusia tapoja. Nallehaastekin on mielestäni hauska tapa. Samoin, kuin monet muut yhteisölliset tavat, joista on saatu lukea lehdistä ja katsoa televisiosta ja YouTubesta.

Täytyypä koittaa, saanko näköyhteyden WhatsAppin kautta äitiini. Eilen se ei ihan täydellisesti onnistunut, mutta ehkäpä uusi yritys palkitaan.

Tsemppiä ja jaksamista kaikille! Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne!

Kommentoi kirjoitusta.

Tänään kotona

Sunnuntai 22.3.2020 - Marja Laakso

Uusi virus saa meidät kaikki pysymään kotona tavallista enemmän. Monen mielen valtaa huoli vallitsevasta tilanteesta. Miten kotona opiskelevat koululaiset selviävät arjessaan? Houkutteleeko pelimaailma ja sosiaalinen media lapset ja nuoret omiin virtuaalisiin kontakteihinsa, joihin aikuisilla on hyvin rajallinen pääsy? Kuinka arki sujuu, kun kaikki ovat aiempaa enemmän kotona eikä kukaan pääse omiin jo tutuiksi käyneisiin harrastuksiin?

Voi olla, että kaikkien hermot ovat välillä kireinä ja kaikki miettivät uusia tilanteen sallimia puuhia. Kerrankin voi huokaista, että on netissä hyvätkin puolensa. Erilaisista vertaisryhmistä voi saada hyviä vinkkejä, miten uudenlainen arki otetaan haltuun. Myös monet sivustot tarjoavat mielekkäitä puuha- ja oppimispaketteja. Netistä voi myös etsiä pelejä, joita voi pelata yhdessä koko perheen voimin. Puhumattakaan perinteisistä lauta- ja korttipeleistä. Itsekin raahasin vastaanotolta muutamia pelejä kotiin.  Netistä löytyy myös apuvälineitä arjen strukturointiin. on hyvä miettiä palvelisiko sopiva päiväjärjestys arkipäivien varalle koko perhettä tai ainakin nuorempaa jälkikasvua. Papunetin sivuilta löytyy kuvatyökalu, jonka avulla voi tehdä kuvitetun päiväjärjestyksen. Ihan tavallinen lukujärjestys tai tehtävälistaus voi olla ihan käyttökelpoinen väline arjen hallitsemiseksi.

Miten voisi parhaiten hallita niitä tilanteita, joissa tunteet pääsevät valloilleen ja tilanteet alkavat kehittyä räjähdysherkiksi? Jos aikuinen itse huomaa, että tunteet alkavat nousta kohti räjähdyspistettä, kannattaa ottaa pieni aikalisä ja miettiä itselle sopivaa keinoa laskea omaa tunnetilaansa. Oman tunnetilan säätelyä voi harjoitella aikuisenakin. Erilaiset hengitystekniikat sopivat monille tunnetilan säätelyyn, näitäkin löytyy netistä! Ohessa linkki erääseen tällaiseen harjoitukseen.

https://www.mielenterveystalo.fi/nuoret/itsearviointi_omaapu/oma-apu/toivo/Audio/NMTT-Hengitysharjoitus.mp3

Kun mielentila on sopiva, voi lapselle kertoa mikä itseä auttaa, kun suututtaa tai harmittaa. Näin voi mallintaa lapselle tunteiden säätelykeinoja.

Kun lapsen tai nuoren tunteet kärjistyvät esimerkiksi juuri tällaisen pakollisen kotioleskelun aikana, on hyvä tarkkailla mitä kaikkea on ilmassa ennen tunteiden kärjistymistä. Kun oppii tunnistamaan merkit siitä, että jonkin lainen ”räjähdys” tai muu hankala tunteiden tihentymä on tulossa, voi koittaa vaikuttaa siihen jo ennakoivasti. Millainen aikalisä auttaisi lasta tai nuorta? Hengitysharjoitus, mielikuvaharjoitus, jonkun erilaisen mukavan puuhan tekeminen, lasi mehua tai pieni syötävä? Tai ehkä tunnetilasta ja sen aiheuttajasta puhuminen läheisen kanssa? Lapsi ja nuori tarvitsevat aikuisen apua ja tukea löytääkseen ja harjoitellakseen keinoja näihin tilanteisiin.

Omaa vireystilaa voi tarkkailla vaikkapa vireystilamittarin avulla!

Vireystilamittari printattavaksi.

Toivotan kaikille voimia ja kekseliäisyyttä tähän korona-aikaan!

 

Kommentoi kirjoitusta.

Lapset, nuoret ja sosiaaliset taidot

Sunnuntai 14.7.2019 - Marja Laakso

Kirjahyllyä siivotessani osui käteeni Vauva-lehti vuodelta 2016. Siinä oli artikkeli ”Ole ystävä minulle” (Anna Tommola Vauva-lehti syyskuu 2016). Artikkelissa oli haastateltu lehtori ja tutkija Eira Suhosta sekä allekirjoittanutta. Lyhyt artikkeli kuvaa pienen lapsen kiinnostusta toisiin lapsiin sekä jo varhain kehittyviä sosiaalisia taitoja. Vilkaisin artikkelia ja totesin, että edelleen sen sisältämät asiat ovat ajankohtaisia ja tärkeitä. Lasten ja perheiden kanssa työskennellessäni sosiaaliset taidot ja tunteiden kanssa elämisen taidot ovat pinnalla ja työskentelyn kohteina jatkuvasti.
Kertauksena laitan artikkelin herättämiä ajatuksia ja osittain myös sen sisältämiä asioita tähän kirjoitelmaan. Nämähän ovat ajankohtaisia eri ikäisten lasten ja nuorten kanssa. Sosiaalisten taitojen oppiminen alkaa varhain ja jatkuu koko elämän ajan. Lapsuuden ja nuoruuden vaiheet ovat tärkeimpiä ja otollisimpia aikoja niiden oppimiseen. Opimme näitä asioita kuitenkin koko elämän ajan. Elämäntilanteet, jossa aikuiset elävät tai muuten viettävät aikaa lasten kanssa on myös oppimisen ja taitojen kasvun aikaa. Lapset ja nuoret ovat suuria opettajia syntymästään saakka.
Pieni lapsi oppii aikuisen avulla sosiaalista vuorovaikutusta sekä myös itsesäätelyä ja tunteiden ilmaisua. Suhde lapseen tulisi olla lämmin ja empaattinen sekä ”rinnalle asettuva”. Yhä edelleen saatetaan käyttää huonon käytöksen seuraamuksena lapsen siirtämistä eri tilaan tai esimerkiksi jäähypenkille. On hyvä muistaa, että yksin lapsi on hukassa vaikeiden tunteidensa kanssa. Hän tarvitsee lähelleen aikuisen, joka rauhoittaa lasta ja jäsentää lapsen tunteita hänen itsensä ymmärrettäviksi. Vain näin hän voi hyvällä tavalla kehittyä tunteiden säätelyssään. Kun lapsi toimii väärin, aikuisen tulee auttaa lasta tekemään oikein. Tämä voi tapahtua sitten, kun vaikeat ja kiihtyneet tunteet ovat rauhoittuneet ja mieli tyyntynyt. Sitten voidaan korjata väärä toiminta. Se voi tapahtua konkreettisesti esimerkiksi keräämällä tavaroita, joita lapsi on kiukuspäissään heitellyt tai pyytämällä anteeksi yhdessä aikuisen kanssa toiselta lapselta, jota on ehkä loukattu tai satutettu. Oikein tekemisestä annetaan lapselle heti hyväksyvä ja kannustava palaute. Ilmapiirin sosiaalisessa yhteisössä tulisi olla niin myönteinen kuin mahdollista, koska rakentavat toimintatavat opitaan myönteisessä vireessä ja turvallisessa ilmapiirissä.
Pettymyksen tunteet ovat lapselle usein vaikeita ja miksipä ei aikuisellekin. Kun lapsi kokee pettymyksen – esimerkiksi ei saa tavaraa, jonka haluaisi ja suuttuu - on hyvä jakaa lapsen kokemaa tilannetta sanomalla esimerkiksi: ”olisit niin kovasti halunnut lelun. Se on kuitenkin Janin, eikä sitä voi ottaa häneltä”. Näin osoitetaan lapselle, että  tilanteessa mukana oleva aikuinen on ymmärtänyt lapsen toivetta ja tunnetta. Ollaan lapsen kanssa ja pyritään pitämään hänet turvallisesti lähellä, kunnes hän rauhoittuu. Keskusteluun voi lisätä tunnesanoja esimerkiksi: ”taidat olla nyt pettynyt”. Lasta on tärkeää lohduttaa ja myös tarvittaessa auttaa taas eteenpäin, ettei hankalaan tunteeseen jäädä turhan pitkäksi ajaksi. Lapsen kiinnostuksen voi ohjata seuraavaan asiaan tai vaikkapa etsiä hänen kanssaan yhdessä käytettävissä olevan lelun. Kun lapsi saa kokea ymmärrystä ja empatiaa, hänen kykynsä vastaaviin tunteisiin kasvavat.
Lapsen sosiaalisten taitojen kehitys vuoropuhelee eri kehityksen osa-alueiden kanssa. Kyky olla toisten kanssa voi vaikuttaa esimerkiksi liikunnallisten ja kognitiivisten taitojen kehittymiseen. Yhdessä oleminen haastaa monenlaiseen aktiiviseen toimintaan, johon ei ehkä yksin tai vanhemman kanssa tulisi heittäydyttyä niin intensiivisesti. Pienillä lapsilla yhdessä ja samaan aikaan tekeminen voi olla elämyksellistä ja aktivoida toimintojen toistoa kerrasta toiseen. Esimerkiksi lätäkön läpi yhdessä edestakaisin juokseminen voi kiinnostaa 2-4 vuotiaita lapsia pitkään. Se voi olla todella hauska ja jopa monipuolinen puuha juuri heille. Isommat lapset saattavat leikkiä liikuntaleikkejä, joissa on jo monimutkaisempia sääntöjä ja lainalaisuuksia. leikkiessä joutuu asioista joskus neuvottelemaan ja sopeutumaankin välillä yhteisesti tehtyihin päätöksiin. Nämä tilanteet haastavat oppimaan.
Sosiaalisia taitoja opitaan yhdessä toisten kanssa. Kuitenkin aikuisten rooli on hyvin ratkaisevassa asemassa. Ilmapiirin ja sosiaalisen vuorovaikutuksen malleja luovat ja ylläpitävät aikuiset. Lapset tarvitsevat paljon positiivista ja rakastavaa vuorovaikutusta. He tarvitsevat yhdessä tekemistä ja kokemista sekä tunteiden ja toiminnan säätelyapua. Tehdään yhdessä, ollaan yhdessä, autetaan lapsia kaveriasioissa. Hoidetaan myös aikuisten välisiä suhteita! Jokaisen aikuisen tulisi myös huolehtia itsestään ja omasta jaksamisestaan. Kesä on tähän parasta aikaa, koska luontokin ihan erityisesti hoitaa meitä kesällä. Aurinko paistaa meille kaikille, kukat kukkivat ja marjat kypsyvät!
Toivotan ihan kaikille rentouttavaa kesäaikaa. Kerätkää hyviä hetkiä kesän varrelta. Vielä on kesää jäljellä, vaikka eletäänkin jo heinäkuun puoltaväliä!

Kommentoi kirjoitusta.

Mummoja, pappoja, isoäitejä ja vaareja...

Tiistai 1.1.2019 - Marja Laakso

Vuosi taas vaihtui ja päästään kulkemaan kohti kevään valoa. Mietin aihetta tähän pieneen blogiini ja ihmetyksekseni pääni oli tyhjä sanomisen tahdosta. Ilmeisesti olen ollut niin totaalisesti joululomalla, että en muista mitä tärkeitä aiheita mielessäni on pyörinyt. Kai siellä jotain on pyörinyt kuluneena syksynä?! No, päätin istahtaa läppärin ääreen ja nostaa kädet näppäimistölle ja tuli mieleeni lähipiiristä kantautunut uutinen siitä, että lisää uusia isovanhempia on kypsymässä. Isovanhemmuus on itsellenikin läheinen aihe, koska olen myös saanut olla isovanhempi yli kolme vuotta.

Miettiessäni omia kokemuksia isovanhemmista mieleeni tulee hyviä muistoja. Minulla oli pappa, äitini isä, jota tapasin harvoin. Häneen minulle ei muodostunut kovin läheistä suhdetta. Kuitenkin aikuisena, kun itse odotin ensimmäistä lastani, minulla oli tilaisuus tavata hänet kahden kesken muutaman päivän ajan, koska olin matkustanut Pohjanmaalle mennäkseni Kaustisille kansanmusiikkikurssille. Papan koti Kokkolassa oli minulle välietappi, jossa valmistauduin jatkamaan matkaa ja samalla sain tilaisuuden viettää vähän aikaa Papan kanssa. Meillä oli aikaa jutella rauhassa parina iltana ja sainkin kuulla tärkeistä tapahtumista hänen elämässään. Se oli mielenkiintoinen sukellus menneeseen aikaan. Näinä hetkinä koin myös voimakkaita surun ja liikutuksen tunteita, koska kertoessaan Pappa eli uudelleen myös vaikeita tapahtumia ja itki välillä. Itkin hänen kanssaan. Erityisesti mieleeni jäi se, kun Pappa kertoi keuhkotaudin aiheuttamista menetyksistä. Hänenkin nuori vaimonsa koki hivuttavan ja tuskaisen sairauden ja kuoli tuohon sairauteen vain 24 vuotiaana. Perheen isä jäi kahden pienen tyttären kanssa yksin ja perheessä oli jo aiempi suru, kun pieni kaksi vuotias tytär oli kuollut kuumeeseen. Suomi oli tuolloin joutumassa sotaan, tulevaisuus oli monilta osin epävarma. Pappakin joutui sotaan lääkintämieheksi. Tiettyjä asioita tiesin jo ennestään, mutta kuultuani Papan kokemuksista sain uutta tietoa ja tapahtumat saivat merkityksiä ja väriä, koska niitä sävytti aidot tunteet. Papan kertomukset jäivät lähtemättömästi mieleeni ja hän sai mielessäni aiempien merkitysten lisäksi tiedon säilyttäjän ja välittäjän roolin.

Toinen elämässäni ollut isovanhempi oli mummoni, isän äiti. Hänkin asui kaukana lapsuuden kodistani, Savossa. Tapasin häntä yleensä vain kesäisin. Kesinä minut vietiin maalle sukulaisten luokse ja vietin kesäpäiviä paljon pienessä maalaistalossa mummon seurana. Siellä hoidettiin lehmiä, ruokittiin kanoja ja kerättiin kananmunia aamuisin. Sain tehdä monenmoisia töitä mummon kanssa. Mummon koin lapsuudessani läheiseksi. Hänessä oli piirre, joka oli aikuisissa siihen aikaa omasta lapsen näkökulmasta harvinainen: hän ei koskaan, koskaan ollut vihainen tai edes huonotuulinen eikä koskaan suuttunut. Tämä kokemus sisäistyi vahvasti, vaalin sitä mielessäni ja myös kaipasin usein mummoani. Hän ei koskaan järjestänyt lapsille ”sirkushuveja” eli hän ei esimerkiksi vienyt retkelle tai hankkinut jäätelöä. Huvituksia kyllä kesäänkin kuului, mutta niitä järjestivät muut aikuiset silloin tällöin. Mummon kanssa tehtiin vastoja ja vispilöitä, lakaistiin lattioita ja haettiin hellapuita. Mummo kertoi Jeesuksesta, mutta ei ollut kovin uskonnollinen lapsen silmin katsottuna. Hän nauraa hyrisi suorasukaisille letkautuksilleni ja antoi minun ja serkkuni kiivetä puihin ja katollekin. Kun koira karkasi ja se sai minut itkemään, hän tokaisi ”elä sie itke, eihän se mihkään mualimasta karkaa”. Hän rauhoitti, tyynnytteli ja puuhaili.

Elämä asettaa minut omaan isovanhemman rooliin. Toivon, että osaan olla myös turvallinen ja tyynnyttelevä isovanhempi, mutta myös se, joka osaa kertoa menneistä asioista. Elämä ja kulttuuri on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon. Oma aikuisuuteni on ollut hyvin erilainen, kuin isovanhempieni aikuisuus, ja myös erilainen, kuin omien vanhempieni elämä on ollut. Emme tiedä millaiseen maailmaan tarkkaan ottaen tämän päivän lapset kasvavat. Varmaa on, että hekin tarvitsevat läheisiä aikuisia omien vanhempiensa lisäksi. Läheiset aikuiset voivat olla juuri isovanhempia, mutta myös keitä tahansa muitakin aikuisia, jotka toimivat yhteistyössä pitkäjänteisesti perheen kanssa kumppanina.

Oman isovanhemmuuteni myötä olen kiinnittänyt huomiota tutkimuksiin, lehtiartikkeleihin ja julkaisuihin, jotka liittyvät isovanhemmuuteen. Huomioni myös kiinnittyy usein leikkipuistoissa ja kaupoissa iäkkäämpiin ihmisiin pienten lasten kanssa. Kuulun myös mummojen Facebook -ryhmään. Olen huomannut, että aina ei isovanhemmuus ole niin helppoa ja pelkästään ilon ja onnen täyttämää. Monia isovanhempia huolestuttaa oman lapsen tai lapsenlapsen tilanne, esimerkiksi silloin, jos perheessä on sairautta tai vaikkapa työttömyyttä. Lisäksi aina ei eri sukupolvien keskinäinen vuorovaikutus ole sujuvaa. Joskus ei tule ajatelleeksi sitä, että isovanhempi ja lapsenlapsen perhe voi kaivata pelisääntöjä keskinäiseen vuorovaikutukseen. Väestöliiton sivuilta löytyy materiaalia isovanhemmuuden tueksi (alla linkki).

http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/isovanhemmuus/

On hyvä, että isovanhemmuuteen kiinnitetään huomiota, koska monelle lapselle ja hänen perheelleen voi perheen ulkopuolinen aikuinen, jolla on lämpimät tunteet lasta ja kaikkia perheenjäseniä kohtaan, olla todella arvokas tuki ja vuorovaikutussuhde, joka kantaa pitkälle elämään. Isovanhemman roolia lapsen elämässä on tutkittu ja huomattu, että hyvät suhteet isovanhempiin lisäävät lapsen hyvinvointia. Lisäksi sen on huomattu lisäävän myös isovanhempien hyvinvointia. Nykyään isovanhempia huomioidaan myös päiväkodeissa ja kouluissakin. Tosin joskus huvittaa hieman se, että isovanhemmuuteen liitetään usein edelleen näyttelyitä, joissa on kahvimyllyjä, kehruurukkeja ja voikirnuja. Minun isovanhemmillani oli vielä sellaisia, mutta omalle sukupolvelleni ne eivät ole olleet arjessa käytössä. Sukkia ja lapasia kutovia isovanhempia toki vielä on, mutta yhtä hyvin niitä kutoo suvun nuoriso, kuin iäkkäämmät. Itse en osaa sukkia tai lapasia kutoa. Omat mahdolliset avuni ovat muissa osaamisissa.

Isovanhemmuus on ainutlaatuinen elämän rikkaus. Jokaisen isovanhemman tilanne on yksilöllinen. Toisilla on mahdollisuus osallistua lasten lasten elämään. Joillakin tätä tilaisuutta ei eri syistä ole. Lapselle voi olla merkityksellistä se, että on saanut edes joskus olla isovanhemman sylissä tai että tietää jossakin olevan mummin tai ukin, joka rakastaa häntä, vaikka ei ole arjessa mukana. Toivon kaikille lapsille, perheille ja myös isovanhemmille rauhallista ja ilon täyttämää vuotta 2019!

Alla on pari linkkiä. Pari niistä käsittelee isovanhemmuutta yleisesti ja toinen on tutkimus sukupolvien välisestä vuorovaikutuksesta.

https://yle.fi/uutiset/3-9670712

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/mummot-ovat-tarkeita-lapsen-kehitykselle

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/14965/Tutkimuksia107.pdf?sequence=3

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: isovanhempi

Jo joutui armas aika

Keskiviikko 13.6.2018 klo 15:21 - Marja Laakso

Kuluneen toukokuun viimeisenä aamuna satuin matkalla töihin kuuntelemaan Ykkösaamun lähetystä radiosta. Studiossa toimittaja haastatteli ministeri Sanni Grahn-Laasosta. Aiheena oli kouluvuoden päättäminen ja kouluun oppilaiden hyvin vointi ja oppiminen tämän päivän koulussa. Ministeri kehui suomalaista koulutusjärjestelmää ja sen suomaa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Toimittaja Nicklas Wancke otti esille ongelmia, joita kouluissa on edelleen olemassa. Hän kysyi mitä kiusaamiselle on tehty ja tehdään, hän kysyi myös oppimisvaikeuksien tuomista haasteista. Toimittaja otti esille Vantaalaisen yläkoulun opettajan tuoman riittämättömyyden tunteen yhä kasvavien haasteiden edessä.

Sanni Gran-Laasonen käänsi katsettaan jokaisen ongelmakohdan kohdalla varhaiskasvatukseen. Hänen mielestään varhaiskasvatuksessa tehtävät toimenpiteet ovat ratkaisu pulmiin. Varhaiskasvatus onkin tärkeässä roolissa, koska mitä nuoremmasta ihmistaimesta on kysymys, sitä tärkeämpää elämän vaihetta hän elää. Varhaiskasvatuksessa pitäisi opettaa kaveritaitoja, tunnetaitoja ja itsesäätelyä. Ajatuksia herätti sana ”opettaa”. Tähän sanaan liittyy sana opetusoppi tai kasvatusoppi eli pedagogiikka. Pedagogiikka-termi juontaa kreikankielisestä sanasta paidagogos (= lasten ohjaaja). Tämän opin- ja tieteenalan suomenkielisenä vastineena oli kasvatusoppi. Mitä on kasvatus ja opetus? Se on tietysti ohjaamista, autetaan lasta hankkimaan itselleen taitoja ja tietoa. Kun ollaan itsesäätelytaitojen ja myös kaveritaitojen äärellä, täytyisi myös puhua edes sivulauseessa, tunteista. Miten tunteita opetetaan? Niitä voidaan nimetä esimerkiksi kuvista, toisten ilmeistä ja myös omiin kokemuksiin liittyen. Pohdin sitä, että on paljon tunteisiin liittyviä asioita, joita kuvaamaan eivät sanat riitä. Tunteet täytyy aidosti tuntea, mutta riittävän lämpimässä, turvallisessa ja kannattelevassa ilmapiirissä.

Tunteet yhdistyvät myös niihin paljon puhuttuihin sosiaalisiin taitoihin. Kun tunnetaidot ovat riittävästi kehittyneet, niin ne ohjaavat yksilöä käyttäytymään rakentavasti suhteissa muihin ihmisiin. Kun yhdessä muiden kanssa on hyvä olla, se antaa mahdollisuuden kokea inhimillisesti tärkeitä ja myönteisiä kokemuksia. Kuuluminen ryhmään, myönteisen palautteen saaminen sekä kokemus siitä, että oma osallistuminen ja läsnäolo tuo muille iloa ovat tärkeä osa ihmisenä olemista. Myös omalla tavallaan heillekin, joilla on sosiaalisten taitojen ja tunne-elämän alueilla muista poikkeavia piirteitä.

Tunnetaitoja ja sosiaalisia taitoja voidaan jokaisessa ihmiselämän vaiheessa opettaa. Näiden taitojen ympärillä on myös paljon hiljaista tietoa, jota ei nosteta esille tai edes tunnisteta. Kasvatusyhteisöjen aikuiset ovat esimerkkinä lapsille ja nuorille siitä, miten toisia kohdellaan, miten katsotaan ja kuunnellaan. Yhteisön hyvinvointi koostuu yksilöiden voimavaroista. Toimintakulttuurissa voidaan tietoisesti rakentaa ja ylläpitää ”tunnekulttuuria”. Hyvässä tunnekulttuurissa kaikkia kohdellaan hyvin, ystävällisyyden ja kiintymyksen sävyttäessä vuorovaikutusta. Tunteista saa puhua ja hyvässä tunnekulttuurissa aikuiset auttavat vaikeiden tunteiden hyväksyttävässä ilmaisemisessa ja käsittelyssä. Hyvän tunnekulttuurin yhteisössä on tärkeää myös varautua siihen, että kohdataan pulmia ja konflikteja. Yhteisöissä olisi hyvä käydä keskustelua näistä teemoista ja arvioida sitä, että kyetäänkö siinä tunnistamaan esimerkiksi vallitsevat arvot, jotka vaikuttavat kasvatuskäytäntöihin. Meidänkin yhteiskunnassa on ollut yleisenä käytäntönä kasvatuksessa ollut ”palkitse ja rankaise” menetelmä. Miten yhteisöissä saadaan hyvä yhteys aikuisten sekä lasten ja nuorten välille? Miten lasten ja nuorten keskinäiset suhteet voivat?

Mistä voisi aloittaa hyvien yhteisön jäsenten kasvattamisen? Sellaisten, jotka loisivat yhteisöjä, joissa ei kiusata eikä jätetä ketään ulkopuolelle? Sellaisia yhteisöjä, joissa kuitenkin osallistujat saavat olla sellaisia, kuin ovat? Siis, vaikka olisi ujo, epävarma ja arka, niin silti voisi osallistua juuri sellaisena. Ja saada aikuisilta ja kavereilta apua, jos jännittää tai pelottaa? Ministeri sanoi, että varhaiskasvatuksesta, mutta ehkä sitäkin aikaisemmin: meistä aikuisista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: yhteisö, tunnetaidot, sosiaaliset taidot

Luonto osana terapiaprosessia

Keskiviikko 27.12.2017 klo 11:11 - Marja Laakso

Tällä hetkellä luontoympäristö pääkaupunkiseudulla ei näytä parhaita puoliaan. Elämme vuoden vaihteen aikaa ja vihreys on poissa. Lumivaippa ei tällä hetkellä peitä puita ja pensaita vaan värimaailma on harmaan, mustan ja ruskean vaihtelua. Tosin vähän vihreääkin löytyy maasta, koska joissakin paikoissa ruoho näyttää vihreältä ja tietysti tumman vihreät havupuut säilyttävät värinsä säällä kuin säällä. Odotan kuitenkin lunta, joka toisi kauneutta ja valoa ympäristöön.

Työn ohella opiskeluni perhe- ja paripsykoterapeutiksi on edennyt siihen vaiheeseen, että on aika tehdä opinnäytetyötä. Aihe tietysti lankesi aivoihini lähes itsestään. Sehän on tietysti teema: ”Luontoympäristö terapian tukena”. Pari vai perheterapian tukena? Sehän määrittyy sitten, kun löydän asiakkaat, jotka haluavat lähteä tähän prosessiin. Siis terapiaprosessiin, jossa ainakin osittain hyödynnetään luontoympäristöä. Ilokseni kouluttajat hyväksyivät aiheeni ja vieläpä koin, että minua kannustetaan siihen sekä kouluttajien, että kanssaopiskelijoiden taholta.

Miksi halusin tehdä opinnäytetyön tästä aiheesta? Ajattelin, että tähän aiheeseen on yleisesti paneuduttu kovin vähän. Lähemmin tarkasteltuani teemaani, niin huomaan, että kyllä tästä aiheesta on materiaalia ja kokemustakin. Ehkä ei niinkään pari- ja perheterapian yhteydessä, mutta kuitenkin monenlaisen hyvinvoinnin tukena sekä terapiatyössä. On olemassa ekopsykologiaa ja ekoterapiaa, jossa pyritään löytämään luonnosta apua mielenterveysongelmiin sekä ennalta ehkäisemään niitä. Kun hieman loin katsausta aihetta käsitteleviin sivustoihin ja teoksiin, syntyi ajatus, että tietysti terapiaa tulisi entistä enemmän viedä toimistomaisista sisätiloista ulos luontoon. Ihmisen mielenterveys ja hyvinvointi yleensäkin ovat kokonaisuus. Luonto on ihmisen luonnollinen ja normaali ympäristö vaikka vietämme suuren osan ajastamme rakennetussa ympäristössä. Ihmisen ja luonnon suhde on jo pitkään kokenut monia haasteita, koska ympäristöongelmat ovat yhä suurempia.

Millä kaikilla tavoilla luontoa voisi käyttää terapian tukena? Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen maastoon meneminen terapia-asiakkaiden kanssa. Jo liikkeellä oleminen vaihtelevassa maastossa voi vähentää jännitteitä osallistujien välillä. Se, että kuljetaan luonnossa vilkastuttaa aineenvaihduntaa. Se antaa aivoille enemmän ravintoa, happea ja sitä myöten ehkä kapasiteettia erilaisiin näkökulmiin ja ongelman ratkaisuun. Psykologi ja kasvatustieteen lisensiaatti Riitta Wahlström kertoo kirjassaan Eheyttävä luonto British Medical Journalin vuonna 2005 julkaisemasta artikkelista. Artikkelissa kerrotaan tutkimuksista, joiden mukaan koehenkilöiden kielteisten ja vihamielisten tunteiden kokeminen on vähentynyt metsässä oleskelun ja luontokävelyjen seurauksena. Helpotusta on tullut myös esimerkiksi lievään ja keskivaikeaan masennukseen. Monenlainen luontoon ja ympäristöön liittyvät aktiviteetit ovat auttaneet ihmisiä toipumaan masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Apua on todettu olevan myös puutarhassa työskentelystä, kalastuksesta ja eläinten hoidosta.

Terapiatyössä voisin kuvitella, että vaikka osa terapiakerroista voisi toteutua maastossa tai muussa viherympäristössä, voisi myös muilla tavoilla luontoa käyttää terapiassa. Mielikuvaharjoitusten avulla on mahdollista saavuttaa kokemus luontoympäristöstä. Monilla luonnosta kerätyillä materiaaleilla työskentely voisi myös tuoda jotain lisää terapiaprosessiin. Opinnäytetyöni on siinä vaiheessa, että kerään eri tahoilta taustatietoa aiheeni ympäriltä. Pian kuitenkin tarvitsen asiakasperheen tai pariskunnan käytännön osuutta varten. Tarjoan ainakin yhdelle asiakasperheelle tai parille rajallista maksutonta terapiaprosessia opinnäytetyöni aiheen mukaisesti. Jos nyt, lukijani, koet että sinä ja perheesi tai kumppanisi olette juuri sopivia asiakasehdokkaita ja tarvitsette apua jossain ihmissuhteisiin liittyvässä haasteessa, voisitte tarttua tilaisuuteen. Ottakaa yhteyttä, niin mietitään olisiko yhteisestä työskentelystä apua ja tukea tilanteessanne. Opinnäytetyöhöni liittyvä terapiaprosessi tulisi sijoittumaan ajallisesti 2018 keväästä syksyyn.

Lempipuitani ovat mänty ja tammi. Mänty on tuttu puu jo lapsuudesta. ”Kelttiläisen perimätiedon mukaan se on ilman elementin puu. Mänty on suojeleva ja se tuoksu on puhdistava. Mänty auttaa kielteisten ajatusten vähentämisessä. On hyvä nojata mäntyyn, kun harmittaa – se helpottaa oloa!” (Wahlström; Eheyttävä luonto)

Mikä on sinun lempipuusi?

Hyvää ja onnellista vuotta 2018!

 

Kommentoi kirjoitusta.

Yhteistyöllä terapian vaikuttavuuteen!

Tiistai 18.7.2017 klo 19:20 - Marja Laakso

 Yhteistyöllä terapian vaikuttavuuteen!

Lapsen ja nuoren tie toimintaterapeutin vastaanotolle alkaa usein neuvolasta, perheneuvolasta, koululääkäriltä tai jonkun muun tahon aloitteesta. Yleensä joku, usein vanhemmat, ovat huolestuneet lapsen tai nuoren tilanteesta. Ensi vaiheessa huolen ilmaannuttua, tilannetta selvitellään ja lapsi tai nuori saa lähetteen esimerkiksi erikoissairaanhoidon poliklinikalle tai psykologille esimerkiksi perheneuvolaan. Joskus tutkimusten jälkeen päätetään järjestää lapselle terapiaa. Yksi terapiamuoto on toimintaterapia joka voi parhaimmillaan kuntouttaa lasta tai nuorta niin, että arjen pulmat helpottuvat.

Terapiatyöskentely ei ulotu vain lapsiin ja nuoriin. Lapsen tai nuoren perhe ja lähiyhteisöt ovat tärkeää arjen perustaa. Etenkin lapsen tai nuoren vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö on tärkeä osa työskentelyä. Vähimmillään tämä yhteistyö pitää sisällään yleensä kuntoutukseen liittyvät palaverit: hoitoneuvottelut sekä erilaiset suunnitelmapalaverit, joita on kouluissa ja päiväkodeissa. Edellisten lisäksi on käytäntöihin liittyvä yhteistyö: sovitaan terapia-ajoista, konkreettisista tavoitteista ja sovitaan myös poikkeamista ja muutoksista terapia-aikoihin. Tarpeelliseen yhteistyöhön kuuluu myös ”yhteen hiileen puhaltaminen” eli terapeutin ja perheen keskinäinen ymmärrys lapsen tilanteesta ja kuntoutuksen tarpeesta. Tärkeää on myös avoin kommunikointi siitä miten lapsen tai nuoren tilanne etenee ja kehittyy. Terapiasuhde vaatii kuitenkin myös lapsen tai nuoren sekä terapeutin keskinäistä luottamusta, joten terapeutin tulee olla herkillä myös lapsen tai nuoren suuntaan luottamuskysymyksessä.

Jos vanhemmat pohtivat terapian vaikuttavuutta tai epäilevät, että terapian vaikutukset eivät ole myönteisiä, on tärkeää, että he ottavat asian puheeksi terapeutin kanssa. Näin terapeutti voi yhdessä vanhempien kanssa pohtia sekä terapiaa monesta näkökulmasta ja vanhemmat saavat tietoa terapeutilta ja terapeutti vanhemmilta. Joskus keskustelu voi vaikuttaa terapian sisältöön ja myös kotona elettävän arjen sisältöihin. Joillakin lapsilla ja nuorilla on myös kaksi kotia, joissa he asuvat. Jos vanhemmat ovat eronneet, monet perheet päätyvät siihen, että kumpikin vanhempi jää lapsen tai nuoren elämään kahden kodin järjestelyn kautta. Lapsen tai nuoren arjesta on monta näkökulmaa ja on hänen etunsa, että siitä keskustellaan eri näkökulmia arvostaen ja sopimuksia tehden. Joskus lapsen tai nuoren terapiaan kuuluvat vanhempien ohjauskäynnit osana terapiaprosessia. Nämä käynnit antavat mahdollisuuden syventyä arjen kysymyksiin ja myös pohtia konkreettisia keinoja arkeen, jotka tukisivat niitä tavoitteita, joita terapialle on asetettu. Yhdessä suunnitellut muutokset tai rakenteet arkeen usein lisäävät työskentelyn vaikuttavuutta. Lisäksi yhteisten keskustelujen kautta voivat sekä vanhemmat, että terapeutti saada lisää ymmärrystä lapsen tai nuoren tilanteesta. Joskus vanhemmat saavat oman ohjausprosessin taholta, joka vastaa lapsen tai nuoren kuntoutuksesta. Tällöin he käyvät tapaamassa erikoissairaanhoitajaa, lääkäriä tai psykologia lapsen asioihin ja terapiaprosessiin liittyen ja saavat ohjausta ja tukea.

Koulun tai päiväkodin kanssa tehdään yhteistyötä tarpeen mukaan. Terapeutti voi osallistua lapsen opetussuunnitelmapalaveriin. Koulun puolella käytetään palaverista, jossa keskustellaan erityisopetuksen sisällöstä ja menetelmistä nimeä HOJKS, joka on lyhenne sanoista henkilökohtaisen opetussuunnitelman järjestämistä koskeva suunnitelma. Varhaiskasvatuksen puolella tehdään yleensä varhaiskasvatussuunnitelma, johon liittyvään palaveriin terapeutti usein kutsutaan. Terapeutti voidaan kutsua kouluun tai päiväkotiin seuraamaan lapsen toimintaa tai muuten keskustelemaan opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Joskus terapia toteutetaan osittain tai kokonaan lapsen arkiympäristöissä, koton tai päiväkodissa.  

Miksi yhteistyö koulun ja päiväkodin kanssa on tärkeää? Tiedon vaihdolla on suuri merkitys lapsen tai nuoren kannalta, koska näin piirtyy terapeutille kokonaisempi kuva lapsen tai nuoren vahvuuksista ja haasteista. Terapiassa voidaan huomioida koulussa tai päiväkodissa esiintyvät vaikeudet ja etsiä sopivia harjoituksia lapsen tai nuoren taitojen vahvistamiseksi. On myös helpompi ottaa puheeksi mahdollisesti koulun käyntiin tai päivähoitoon liittyvät asiat, koska lapsi tai nuori tulee tietoiseksi yhteistyöstä ja siitä, että terapeutti on kiinnostunut ja tietää myös koulu- tai päivähoitoasoista.

Lapsen tai nuoren elämä on kokonaisuus, johon liittyy sekä arki koulussa ja kotona, mahdollisesti myös harrastukset sekä kavereiden kanssa vietetty vapaa-aika. Lisäksi voi olla monta muuta asiaa, joista terapia on yksi elementti. Parhaimmillaan onnistunut terapiaprosessi voi vaikuttaa myönteisesti lapsen tai nuoren kaikkiin elämän osa-alueisiin. Terapiaprosessi ei siis ole jotain mikä tapahtuu vain lapsen tai nuoren ja terapeutin välillä vaan sen tulisi olla mukana vaikuttamassa lapsen lähiyhteisöihin myös. Myönteinen kehitys on yleensä monien lapsen tai nuoren elämässä olevien vuorovaikutussuhteiden yhteistä vaikutusta. On myös vaikea arvioida, kuinka suuri osuus lapsen tai nuoren myönteisestä kehityksestä on terapian aikaan saamaa ja kuinka paljon spontaania kehitystä tai muiden lapsen elämässä toimivien tärkeiden ihmissuhteiden aikaan saamaa.

Kenen tulisi olla aktiivinen, jotta yhteistyö alkaa ja jatkuu riittävän hyvänä terapiaprosessin ajan? Usein yhteistyöstä sovitaan hoitoneuvottelussa, tai lasta tai nuorta kuntouttavalta taholta tulee yhteydenotto terapeuttiin. Terapeutti voi myös olla aktiivinen tässä asiassa. Kannustaisin myös vanhempia aktiivisuuteen yhteistyössä ja terapiaprosessiin liittyvässä vuorovaikutuksessa. Toive ja aloite yhteistyöhön voi tulla myös vanhemmilta, samoin ehdotus yhteistyön tavoista. Perheiden elämässä on välillä myös tilanteita, jolloin ei ehkä ole aikaa ja voimia panostettavaksi vuoropuheluun ja yhteistyöhön. Tämäkin on hyvä kertoa ja sanoa ääneen. Tällöin voidaan sopia, että yhteistyötä tehdään juuri kuluvalla jaksolla vähemmän ja sitä lisätään, kun siihen tulee mahdollisuus.

Lapsi tai nuori on aina osa kokonaisuutta, joka koostuu arjesta ja sen sisältämistä lukuisista vuorovaikutussuhteista. Lapsi tai nuori tarvitsee kehittyäkseen vuorovaikutusta toisten kanssa. Lähimmät ja tärkeimmät vuorovaikutussuhteet ovat yleensä oma perhe ja ne sukulaiset, joiden kanssa ollaan yhteydessä. Joillakin lapsilla oma perhe on kahdessa kodissa ja joillakin lapsilla perheitä voi olla useampia. Myös ne perheet, perhekodit tai yhteisöt joissa lapsi on ehkä sijoitettuna lyhemmän tai pidemmän ajan, ovat tärkeitä hänelle, oman mahdollisesti biologisen perheen lisäksi. On tärkeää, että terapia ei ole vain kerran tai kaksi kertaa viikossa tapahtuva kahdenkeskinen harjoittelu- ja keskusteluhetki terapeutin kanssa vaan monipuolinen prosessi, jossa on monia vaikuttavia elementtejä ja monipuolista yhteistyötä ja vuorovaikutusta, joka auttaa ymmärtämän yhä syvällisemmin lapsen tai nuoren tarpeita ja rakentamaan arkea vuorovaikutuksessa siten, että lapsi tai nuori voi toimia siinä aiempaa paremmin. Lisäksi taitoja harjoitellaan, itsetuntemusta opitaan ja saadaan lisää vahvuutta arjessa toimimiseen, kasvuun ja kehitykseen terapiakerroilla.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on luoda katse yhteistyöhön ja sen vaikuttaviin elementteihin. Toiveenani on, että saan työskennellä yhdessä asiakkaitteni perheiden ja muiden lähiyhteisöjen kanssa monipuolisesti nuorten asiakkaideni eduksi. Tietysti toivon, että yleisestikin terapia, ja etenkin toimintaterapia, nähdään yhteisenä prosessina eikä vain lapsen ja terapeutin viikoittaisina tuokioina.

Kommentoi kirjoitusta.

Vuoden vaihtuessa!

Maanantai 2.1.2017 - Marja Laakso

Jos tarkastellaan vuotta 2016 maailman lasten ja nuorten kannalta, tulee mieleen valitettavasti sodat, väkivaltaisuudet ja pakolaisuus. Nyt, kun Suomi täyttää 100 vuotta ja olemme saaneet maamme sotiin jonkinlaista perspektiiviä, voi vain huolestuneena todeta, kuinka paljon sota vaikuttaa nykyisiin ja tuleviin sukupolviin. Oman maamme sotahistoria on monille kaukainen asia. Kuitenkin se yhä on vaikuttamassa eri sukupolvien kautta nykyisiin lapsiin ja heidän kokemuksiinsa elämästä. Itse olen sukupolvea, jonka vanhemmat ovat kokeneet sodan tavalla tai toisella. Sota-aikaa seurasi jälleenrakentamisen vaihe ja elämää katsottiin eteenpäin. Kuitenkin taustalla oli tietoisuus menetyksistä ja ne koettiin eri aikakausina eri valossa. Välillä näitä teemoja valaisi sankaruus, välillä varjosti häpeä. Kyvykkyys käsitellä vaikeita tunteita, tai tunteita yleensäkin, hyväksyttävästi ja rakentavasti, häiriytyi myös monissa perheissä, suvuissa ja yhteisöissä.

Vuoden 2016 keskusteluissa esiintyivät kilpailukyky, talouden tasapainottaminen ja säästöt. Säästöt, jotka kohdistuvat lasten ja nuorten hyvinvointiin, eivät lupaa hyvää tulevaisuudessa. Koulu ja päivähoito ovat ensiarvoisen tärkeitä lasten ja nuorten elämän kannalta, samoin meidän kaikkien kannalta. Myös lasten kuntoutukseen on kohdistunut niukentavia toimia. Yhä tarkemmin harkitaan päätöksiä terapioista ja monet terapiapäätökset ovat supistettu suosituksia pienemmiksi ja vanhempien ohjauskertoja on päätöksistä nähtävästi leikattu. Harras toive päättäjien suuntaan onkin, että pidettäisiin lapset ja nuoret etusijalla varjojen kohdentamisessa.

Tuntuma ruohonjuuritasolla on sellainen, että mikään ei kannata niin hyvin kuin satsaus lasten ja nuorten hyvinvointiin. Tämä tuntuma on tullut siitä, että jos lapsi tai nuori saa sitä apua, jota hän tarvitsee, inhimilliset kärsimykset huojentuvat. Lapsi tai nuori, hänen perheensä ja lähiyhteisönsä hyötyy, siis ei vain lapsi tai nuori vaan myös hänen ympärillään olevat. Toiveikkuus laajenee, samoin lapsen tai nuoren kyvyt, mielenkiinnon kohteet, oppiminen ja elämä yleensäkin nähdään positiivisemmassa valossa. Positiiviset ja toiveikkaat näkymät edistävät lapsen tai nuoren kehitystä. Ne myös katkaisevat negatiivisen vuorovaikutuksien kehiä, jotka ovat omiaan kasaamaan ongelmia. Ponnistelujen lasten ja nuorten hyväksi yhteistyössä eri toimijoiden kanssa, ja hyvässä yhteistyössä perheiden kanssa, tuottaa tulosta. Tämän olen voinut havaita lukuisissa hoitoneuvotteluissa sekä palavereissa koulujen ja päivähoidon kanssa.

 Onkohan mitattu säästöjä, jotka syntyvät siitä, että lapsi tai kuntoutuu toimimaan omassa elämässään yhä pärjäävämmäksi? Millä aikavälillä niitä kannattaisi mitata? Itse olen havainnut esimerkiksi että, oppilas, joka on saanut hyvin henkilökohtaista tukea hyvin pienessä luokassa, on voinut opiskella isommassa ja monipuolisemmassa ryhmässä tai osittain tai kokonaan integroituna tavalliseen opetukseen. Olen tavannut perheitä, jotka esimerkiksi kuntoutuksen, lastensuojelun ja koulun yhteisillä tukitoimilla on saanut vahvistusta perheenä, kasvattajana ja lapsen elämää ja kuntoutusta tukevana tiiminä siten, että lastensuojelun ja oppimisen erityistä tukea on voitu vähentää tai lopettaa. Toimiminen lasten ja nuorten terapeuttina on hyvin toiveikasta hommaa. Toivon, että lukuisat yhteistyökumppanit ja ennen kaikkea perheet kokevat saman toiveikkuuden ja ilon lasten ja nuorten kehityksestä ja vahvistumisesta.

Yhteistyö ja tietoisuus päämääristä, joita kohti ollaan kulkemassa yksittäisen lapsen ja nuoren asioissa on merkityksellistä ja tärkeää. Terapia, joka on irrallaan lapsen tai nuoren muusta elämästä, ei kanna samalla tavalla, kuin työskentely, jossa perhe ja mahdollisesti myös koulu tai varhaiskasvatus on mukana. Terapia on myös rinnalla kulkemista. Kun tunnemme toisemme ja olemme vuorovaikutuksessa, lapsi tai nuori, hänen perheensä ja terapeutti, vaikutamme toisiimme lukuisin eri tavoin. Pystymme laajentamaan ymmärrystämme asiakkaan ja hänen perheensä hyväksi. Tunnemaasto tässä yhteistyössä on tärkeä. Perheen tulee voida luottaa siihen, että terapeutti ponnistelee työssään avoimesti, rehellisesti ja hyvää tahtoen sekä myötätuntoa kokien. Luottamus sekä perheen kanssa, että lapsen tai nuoren kanssa on tärkeä.

Palaan vielä alkuun ja huoleen maailman lasten hyvinvoinnista. Mitä tälle asialle voi tehdä yksittäinen ihminen, joka miettii maailman menoa? Rahalahjoitus on oikeastaan ainoa ihan konkreettinen asia, jonka voi jokainen, joka kykenee irrottamaan summan päivittäisistä menoistaan, tehdä. Myös vaikuttaminen omassa elämässään ja yhteisöissään siihen, että myötätunto kasvaisi tässä ajassa ja kaikkien ihmisten keskuudessa vie meitä eteenpäin. Kunpa 2017 olisi vuosi, joka muistettaisiin siitä, että syntyi rauha Syyriaan, Jemeniin, Turkkiin ja Irakiin. Ja siitä, että ilmastosopimus on saanut potkua ja että kaikki siihen sitoutuneet valtiot haluavat sitä noudattaa ja viedä muutenkin ympäristöasioita eteenpäin. Onko mitään merkkejä ilmassa, että nämä asiat tulisivat toteutumaan 2017?

Kommentoi kirjoitusta.

Itsetunnosta

Sunnuntai 4.9.2016 - Marja Laakso

Mitä on itsetunto? Sitä sanaa käytetään usein aika vähän eri merkityksissä. Joku loukkaantuu toiselle, niin voidaan todeta: ”no, hänellä on niin huono itsetunto”. Lausahdus ikään kuin mitätöi vastuun henkilöltä, joka on sanonut toiselle jotain loukkaavaa. Monen lapsen ja nuoren kohdalla itsetunto asia puhuttelee paljon. Päiväkodissa ja koulussakin mietitään, voisiko itsetunnolla ja hyvän itsetunnon puutteella olla osuutta lapsen tai oppilaan vaikeuksiin.

Lapsella, nuorella tai aikuisella voi olla huono tai hyvä itsetunto suhteessa johonkin asiaan. Esimerkiksi liikunnallisesti taitavan oppilaan tai lapsen kohdalla varmasti löytyy itsetuntoa kokeilla jotain liikunnallista haastetta, koska hänellä voi olla suhteessa liikkumiseen hyvä itsetunto. Toisaalta, jos lapsella tai nuorella on itseluottamusta, hän voi kyllä kokeilla uusia juttuja liikunnassa vaikka taidot eivät olisi kovin vahvat verrattuna muihin.

Itsetunnon voi ajatella koostuvan kolmesta osa-alueesta: itsearvostuksesta, itsetuntemuksesta ja itseluottamuksesta. Itsearvostus muodostuu sisäisestä käsityksestä omasta arvosta ja siitä kuinka myönteinen käsitys henkilöllä on itsestään. Itsetuntemus sisältää paljon monipuolista näkökulmaa itsestään. Henkilön omat arvot, identiteetti, luonne ja tunteet ovat henkilökohtaisia ominaisuuksia, joista hän on osin tietoinen ja osin ei. Itsetuntemuksen osa-alueita on monia muitakin. Terapioissa voi yhtenä tavoitteena olla itsetuntemuksen kasvattaminen ja myönteisen käsityksen muodostaminen itsen eri ulottuvuuksista. Tämä vahvistaa itsetuntoa. Mitä on itseluottamus? Olisikohan se sitä, että uskoo selviytyvänsä siitä mihin ryhtyy ja jos ei selviä, kykenee suhtautumaan siihenkin jotenkin hyväksyvästi?

Miten kaikilla tavoilla voisi lapsen, nuoren hyvää itsetuntoa rakentaa? Siihen vaikuttavat varmasti monet yhteiseen elämään ja vuorovaikutukseen liittyvät kokemukset. Varmasti myös synnynnäisillä ominaisuuksilla on merkitystä. Esimerkiksi paljon puhutut sosiaaliset taidot karttuvat toisilla kuin itsestään kasvun ja kokemusten myötä, ja joillekin sosiaaliset tilanteet ovat hankalia koko lapsuuden ja nuoruuden vaikka niitä harjoittelisikin.

Lapsen ja nuoren kanssa vuorovaikutuksen laadulla on merkitystä. Kun aikuinen katsoo lasta, mitä hänen katseensa heijastaa lapselle? Heijastaako se usein kiinnostusta, iloa siitä että lapsi on siinä hänen kanssaan vai onko katseessa syystä tai toisesta usein väsymystä ja ärtymystä. Vuorovaikutuksessa on niin paljon muutakin kuin sanoja. Kun lapsi kohtaa epäonnistumisen tai pettymyksen, on hän onnekas, jos usein on lähellä aikuinen, joka voi asettua hänen rinnalleen jakamaan pettymyksen tunteen ja yrittämään yhdessä lapsen kanssa uudelleen haastetta, jossa hän on epäonnistunut. Tosin välillä tarvitaan aikuista myös muokkaamaan käsillä olevaa puuhaa, jos se on liian vaikea eikä siinä voi kerta kaikkiaan onnistua. Useimmilla lapsilla on kehityksessään vaihe, jolloin hän haluaa kerta toisensa jälkeen näyttää vanhemmalle tai muulle aikuiselle osaamistaan. ”Kato, kato, kato nyt!” voi olla jatkuva kehotus lapsen suusta. Siinä on hyvä tilaisuus osoittaa lapselle myönteistä huomiota. Jos asia ei onnistu, voi kehua häntä siitä, että yrittää.

Lapsen kehuminen on tärkeää. Kulttuurissamme on kyllä myös olemassa käsitys, että kehuminen ei ole lapselle hyväksi. Nykyään ajatellaan, että lapsi tarvitsee paljon myönteistä palautetta ja kehumista. Jos hän ei saa sitä riittävästi, hän saattaa oppia jatkuvasti vaatimaan sitä käytöksellään. Kehut ja palkinnot vahvistavat lapsen myönteistä käytöstä ja rakentavat lapsen ja aikuisen suhdetta myönteiseen suuntaan. Lasta tai nuorta kehutaankin vaivattomasti siitä, että hän oppii uutta ja osittaa itsenäisyyttä ja taitavuutta eri asioissa. Hyvä, että kehutaan. Lasta ja nuorta tulisi kehua myös siitä millainen persoona hän on ja siitä mikä on häntä ominta itseään. Hänelle voi kertoa, että hänen kanssaan on mukavaa, hänellä on mukavia juttuja ja kiinnostavia ajatuksia. Ehkä hänellä on ihana ja valoisa hymy, tuikkivat silmät, ihanan iloinen nauru tai jotain muuta kertakaikkisen valloittavaa. Jotta aikuinen voi kertoa näitä asioita täydestä sydämestään, tulee hänen joskus asettua katsomaan, kuuntelemaan ja viihtymään lapsen tai nuoren lähelle, antautua hetkeksi kiireettä vuorovaikutukseen ja tykkäämään juuri tästä ainutlaatuisesta tyypistä.

Kommentoi kirjoitusta.

Terapiassako taikaa-mikä terapiassa vaikuttaa?

Lauantai 21.5.2016 - Marja Laakso

Terapiassako taikaa?

Jos lapsella tai nuorella on jokapäiväisessä arkielämässään haasteita, päädytään joskus eri vaiheiden jälkeen tarjoamaan hänelle terapiaa. Päätös terapiakuntoutuksen järjestämisestä ei useimmiten käy hetkessä, vaan sitä päätöstä edeltää kontakti johonkin lasta tai nuorta tutkivaan tai kuntouttavaan tahoon. Sellainen taho voi olla perusterveydenhuolto. Prosessi voi toimintaterapiakuntoutuksen kohdalla mennä vaikkapa siten, että neuvolasta lähetetään lääkärin toimesta lapsi toimintaterapia-arvioon ja sen kautta sitten päädytään järjestelmään lapselle jakso toimintaterapiaa. Aika usein kuitenkin terapiakuntoutusta edeltää kontakti johonkin erikoissairaanhoidon yksikköön tai kehitysvammahuollon kuntouttavaan tahoon. Jos lapsella tai nuorella on kontakti lastenpsykiatrian tai nuorisopsykiatrian poliklinikalla tai muussa erikoissairaanhoidon yksikössä, voi eri terapiamuotoja olla harkinnan kohteena useita. Tällaisia ovat esimerkiksi psykiatrinen toimintaterapia, perheterapia, psykoterapia, taideterapia tai musiikkiterapia. Lapsen tai nuoren tarve, perheen tilanne sekä saatavilla olevat palvelut ratkaisevat sen mikä kuntoutusmuoto lapselle tai nuorelle valikoituu. Edellä ei ollut lainkaan kaikki kuntoutusmuodot, koska vaihtoehtoina ovat myös erilaiset ryhmämenetelmät ja voi olla muitakin, joita nyt ei tule mieleen.

Mikä terapiassa kuntouttaa? Minulta on välillä kysytty: mitä sinä teet lasten ja nuorten kanssa? Mikä saa sinut ajattelemaan että he alkavat terapian ansiosta voimaan paremmin? Näitä kysymyksiä olen asettunut usein pohtimaan koko terapeuttina työskentelyni ajan ja nyt erityisesti, koska olen tällä toukokuisella viikolla istunut seminaareissa, jotka käsittelevät terapiakuntoutusta. Terapiakuntoutus tai terapeuttinen hoito näissä seminaareissa ei ole käsitellyt kohdennetusti juuri toimintaterapiaa vaan erilaisia terapiamuotoja.

Toimintaterapia lasten ja nuorten kanssa on, kuten nimikin kertoo, toiminnallista ja tavoitteena on lapsen tai nuoren toimintakyvyn vahvistuminen ja kehittyminen entistä paremmaksi. Se mitä se tarkoittaa, vaihtelee jokaisen lapsen ja nuoren kohdalla yksilöllisesti. Usein se on taitojen harjoittelemista mielekkäällä tavalla.  Taitojen vahvistuminen ja yleensäkin toiminnasta saatu kokemuksellinen ja vuorovaikutuksellinen palaute, odotusten mukaan, vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntemusta ja käsitystä omista kyvyistään. Parhaimmillaan se vahvistaa myös lapsen tai nuoren itsetuntoa ja tukee itsensä hyväksymistä. Terapian tarkoituksena on myös tarjota turvallinen vuorovaikutussuhde, jossa lapsi tai nuori voi harjoitella vuorovaikutustaitoja ja kehittää myös kykyä sosiaaliseen kanssakäymiseen. Vuorovaikutussuhteen sisällä voidaan harjoitella myös säätelytaitoja, joka voi tarkoittaa impulssien kontrolloinnin harjoittelua ja tunnekokemusten käsittelyä ja niiden säätelyä.

Emeritusprofessori Johannes Lehtonen puhui esityksessään geeneistä. Geenit ovat instrumentteja, joita luonto käyttää eri kudosten rakennusohjeena tai sitten se voi olla myös käyttämättä niitä. Geenit voivat myös ikään kuin nukkua. Johannes Lehtonen on myös psykoanalyytikko ja on mielenkiintoista, että pohdittaessa terapeuttista vaikutusta eri näkökulmat vuoropuhelevat nykyään. Neurologisessa Poke-kuntoutuksessa meitä työntekijöitä koulutetaan jatkuvasti ja näistä ”nukkuvista geeneistä” on ollut usein puhetta. Terapian mahdollisuus on myös siinä, että uudenlaiset ja myös intensiivisyydeltään uudet ärsykkeet voivat herätellä näitä ”nukkuvia geenejä” toimimaan. Tai ehkä osa niistä vain torkkuu ja terapiassa koetut ärsykkeet antavat niille lisää puhtia. Kukapa tietää?

Omassa työssäni toimintaterapeuttina näkemys siitä, että mieli ja ruumis on samaa kokonaisuutta, on kuulunut käsitykseeni ihmisestä. Kehollisuus tai ruumiillisuus, joita molempia sanoja käytettiin eri seminaareissa tarkoittamaan suunnilleen samaa asiaa, on noussut esille mielestäni uudella tavalla. Tämä tuli monipuolisesti esille eri tahojen eri tarkoituksia varten järjestämissä seminaareissa. Johannes Koskisen luennossa kuulimme, kuinka kehollinen minuus saa alkunsa ruumiin pinnan kokemuksista. Hän myös painotti motoristen ja kehon hallinnan taitojen merkitystä lapsen ja nuoren hyvinvoinnissa. Jos motoriikka vahvistuu, toimii psyykekin paremmin. Jaakko Seikkula, joka on psykoterapian professori Jyväskylän yliopistossa, kertoi tutkimuksestaan, jossa kokeellisesti seurataan kehojen virittäytymistä synkronisesti terapiaistuntojen aikana. Hän myös pohti sitä, että ennen emootiota on aistimus. Tätä hän jonkin verran avasi, mutta omassa ajattelussani teema jäi vielä avoimeksi ja tämä tietysti oman työn kautta kiinnostaa minua kovasti. Poke-kuntoutuksen asiantuntija neurofysiologi Marita Sandström on opettanut meille kehotietoisuuteen liittyviä hyvin monia ulottuvuuksia monissa koulutuksissaan.

Terapian vaikuttavuus vuoropuhelee sen kanssa, mitä lapsen tai nuoren kanssa tehdään terapian ulkopuolella. Jos esimerkiksi jotain taitoa harjoitellaan viikoittain, jää se oppimisen kannalta vähäiseksi, jos vertaa sitä siihen, että jotain hyvin pientäkin harjoitusta toistetaan päivittäin tai usean kerran viikossa. Yhteistyö lapsen tai nuoren arkiympäristön ja läheisten ihmisten kanssa on tärkeää esimerkiksi tästä syystä. Jos esimerkiksi terapiassa rohkaistaan ja harjoitellaan vaihe vaiheelta kiipeämistä, vaikutus kertautuu jos vanhemmat vievät lasta leikkipuistoon ja auttavat häntä kiipeämään turvallisesti kiipeilytelineillä. Lisäksi he mahdollisesti vievät lapsen metsään, jossa yhdessä kiipeillään kivien tai puun runkojen päälle. Lisäksi kotiympäristöön voi laittaa tai sallia kiipeämismahdollisuuksia. Tällaisia mahdollisuuksia voi helposti keksiä esimerkiksi siirtämällä sohvaa siten, että laidan yli voi kiipeillä, sopia että yhdelle pöydälle saa kiivetä, josta taas saa astua tuolin päälle jne. Jos vielä vaikkapa päiväkodissa tai koulussa mahdollistetaan samoja asioita systemaattisesti, voi terapiassa saatu alkusykäys, kehon hallinnan harjoitukset ja vaihe vaiheelta eteneminen tuottaa uuden taidon, joka vaikuttaa myös muihin taitoihin myönteisesti.

Terapia mahdollisuuksista voisi kirjoittaa pitkään. Huomaan, että tässä pystyn vain raapaisemaan pintaa. Terapian vaikutukset ja mahdollisuudet ovat moniulotteisia. Terapiaprosessiin liittyy kuitenkin aina epävarmuuden sieto. Lapsella tai nuorella itsellään on odotuksia terapiaan liittyen, samoin vanhemmilla ja muulla lähiympäristöllä. Terapeutti laatii heidän kanssaan yhdessä tavoitteita, joita kohti on tarkoitus edetä. Terapiaprosessi on yhteinen matka, jolle lähdetään ja etukäteen emme tiedä mitä matkalla tapahtuu ja mihin päädytään. Lapsen tai nuoren elämässä voi tapahtua muutoksia, jotka vaikuttavat terapiakulkuun ja tavoitteisiinkin. Joskus terapian tavoitteet voivat hetkellisesti muuttua vaikka siihen suuntaan, että tuetaan lasta tai nuorta yllättävässä elämän tilanteessa. Muutokset lapsen lähiyhteisöissä vaikuttavat myös terapian kulkuun ja sen tuloksellisuuteen. Lapsen tai nuoren sekä terapeutin vuorovaikutussuhde on ihmissuhde ja sen elementit vaikuttavat terapian kulkuun myös. Terapiaprosessissa käydään jatkuvaa arviota sen onnistumisesta ja merkityksellisyydestä. Aina terapiaprosessi ei tuota juuri sitä mitä lähdettiin hakemaan, mutta useimmiten se vastaa myönteisesti lapsen tai nuoren tarpeisiin ja vie häntä eteenpäin.

On ehkä mahdotonta vastata suoraan kysymykseen: mikä terapiassa kuntouttaa, koska terapian tavoitteet, menetelmät ja niihin liittyvät osatekijät ovat niin yksilölliset ja monipuoliset kunkin lapsen tai nuoren kohdalla. Kuitenkin terapeutti tekee jatkuvaa havainnointia ja analyysia siitä missä ollaan menossa ja mistä lapsi tai nuori hyötyy. Vuorovaikutuksessakin on monia eri ulottuvuuksia. Tärkeää on, että terapiasuhde on vastavuoroinen ja että siinä on lämpöä, iloa ja myötäelämistä. Turvallisessa ja lämpimässä suhteessa on mahdollista kokeilla uutta, vahvistua sekä löytää uusia tapoja reagoida asioihin. Turvallisessa suhteessa voi luopua epäonnistumisen pelosta ja ehkä myös astua sille epämukavuusalueellekin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: terapia, vaikuttavuus

Rakkaus ja rajat - arjen toimintatapojen viidakko

Maanantai 18.4.2016 - Marja Laakso

Rakkaudesta ja rajoista

”Lapsi tarvitsee rakkautta ja rajoja” on tuttu klisee, kun puhutaan lasten kasvatuksesta. Jokainen tulkitsee tätä aisaparia omalla tavallaan. Kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan ja jonkinlaiset elämää koskevat rajat ovat kaikilla lapsilla. Kun lapsella on kehityksessään, tunne-elämässään, säätelytaidoissaan tai elämän kokemuksessaan haasteita, teemat rakkaus ja rajat saavat omalla tavallaan värittyneitä merkityksiä. Jos vanhemmilla on haasteita omassa elämässä, esimerkiksi parisuhteessa, työelämässä ja muussa, haastaa se myös vanhemmuutta tavalla, joka tuo rakkauden ja rajat erityisesti pohdittaviksi.

Vanhemmat saavat hyväntahtoisilta ihmisiltä, sukulaissilta, tuttavilta ja asiantuntijoilta neuvoja ja ohjeita, joita he jopa yrittävät noudattaa. Jos vanhemmat kokevat neuvoista huolimatta epäonnistuvansa, saattavat he kokea häpeää, epätoivoa ja neuvottomuutta. Tällöin vihan tunteetkin saattavat nousta pintaan aiempaa useammin. Saako lapsi syödä olohuoneessa, kun hän katsoo pikkukakkosta? Saako hyppiä sohvalla? Entä saako hän nukkua vanhemman vieressä? Toinen asiantuntija sanoo, että saa nukkua vanhemman vieressä, koska lapsi saa siinä läheisyyttä ja turvaa. Joku toinen neuvoo taas, että parhaiten kaikki perheenjäsenet saavat levätä, kun jokainen nukkuu omassa sängyssään. Hyvää tarkoittavat neuvot voisi tulkita myös siten, että eri perheille sopivat keskenään erilaiset toimintatavat.

Näitä asioita on kuitenkin tärkeää pohtia. Voi vaikka miettiä, mistä arjen säännöt ovat kotoisin ja mitkä niistä ovat tarpeellisia. Monet säännöt ja rutiinit palvelevat lasta ja perhettä, ne tuovat turvaa ja ohjaavat lasta miten arjessa toimitaan siten, että kaikilla on hyvä olla. Osa käytännöstä kumpuaa omasta lapsuudesta ja sen säännöstä. Jos lapsi on vilkas ja energinen, voi joistakin säännöistä olla jopa haittaa. Jos lapsi saa jatkuvasti kuulla että: ”sisällä ei saa juosta”, ”sohvalla ei saa hyppiä”, ”ei saa huutaa”, voi tavallinen arki käydä aika raskaaksi. Olen kuullut joiltakin lapsilta, että esimerkiksi koulussa ja päiväkodissa on niin monta sääntöä, että niitä ei voi muistaa ja sisäistää. Eräs poika sanoi, että hän varmuuden vuoksi kysyi ohjetta aina, kun piti tehdä jotain. ”Ope, vienkö lautasen?”, ”Ope, mihin pinoon se laitan?”, ”ope, mihin menen nyt?”, ”Missä on Sali?”. Aikuiset pohtivat, että lapsella on hahmotusvaikeutta, oman toiminnan ohjauksen vaikeutta ja ymmärtämisvaikeutta. Lapsi pääsi tutkimuksiin: ei ollut noita edellä kuvattuja ongelmia. Lapsi jännitti kovasti, koska oli niin paljon sääntöjä eikä hän halunnut jatkuvasti moitteita, kun teki väärin asioita tai ryntäili paikasta toiseen. Kotona hän oli saanut olla vähän kuin ”ellun kana”.

Toista ihmistä huomioivat säännöt auttavat lasta toimimaan kodin ulkopuolella ja antavat varmuutta. Lisäksi, kun lapsi osaa huomioida toisia, hän saa myönteistä palautetta. Kun aikuiset puhuttelevat lasta ystävällisesti ja muistavat kiittää lasta sekä käyttävät ystävällisiä puhuttelumuotoja, oppii lapsikin niitä käyttämään. Lisäksi lapselle voi opettaa ja kertoa, että on mukavaa, kun sanotaan ”ole hyvä” tai pyydetään anteeksi tarkoituksenmukaisissa tilanteissa. Anteeksi pyytämisen opettelu on joskus ”pakottavaa”, jolloin sanan todellinen merkitys saattaa jäädä lapselta ymmärtämättä. Pienelle voi paitsi opettaa esimerkin kautta, niin auttaa lasta tekemään oikein, jos hän on ensin tehnyt väärin. Esimerkiksi jos hän on lyönyt jotain toista niin, kun tunnemyllerrys on laantunut, ohjataan lasta paijaamaan tai halaamaan sitä, jota hän on lyönyt. Aikuisellekin tulee tilanteita, jolloin hänen on hyvä pyytää lapselta anteeksi. Lapsi näkee tällöin, että aikuinenkin on aidosti pahoillaan, kun on tehnyt väärin lasta kohtaan ja hän saa esimerkin anteeksi pyytämisestä. Se antaa mallin myös häpeän tunteen hallinnasta ja siitä, kuinka keskinäinen vuorovaikutussuhde korjataan, kun siihen on tullut särö. Kaikille, niin lapsille, kuin aikuisillekin tulee tilanteita, jolloin oma impulssi saa vallan tai joku tunne tai olettamus vaikka estää meitä huomioimasta toista niin kuin pitäisi.

Pitäisikö lapselle asetetut rajat olla samat eri ympäristöissä? Se taitaa olla mahdotonta. Osittain rajat muodostuvat samoiksi, koska ne kuuluvat yleisinhimilliseen oikein ja väärin tekemisen kenttään. On selvää, että ei toivottua käytöstä on väkivalta muita, itseä ja ympäristöä kohtaan ja aikuiset ohjaavat lasta parempiin toimintamalleihin. Myös arkielämän pitäminen mielekkäänä ohjaa aikuisia asettamaan rajoja. Tällaisia ovat vaikka nukkumaan menoon liittyvät asiat ja terveellinen ravitsemus sekä esimerkiksi rajoitukset ”ruutuajassa”. Muut säännöt ovatkin sitten ”paikallista toimintakulttuuria” ja onneksi lapsi on yleensä aika sopeutuvainen. Koulussa ja päiväkodissa on struktuuri, jota noudatetaan ja kotona taas on omat toimintatavat. Jos lapsella on kaksi kotia, yleensä niissäkin on toisistaan poikkeavat toimintatavat, joihin lapsi yleensä sopeutuu. Asian voi ottaa myös puheeksi tarvittaessa lapsen kanssa. ”Meidän kotona tehdään näin…”, myös perustelut auttavat lasta ymmärtämään toimintatapojen merkityksen.

Varhaiskasvatuksessa käytetään termiä ”lapselle oinainen tapa toimia” esimerkiksi varhaiskasvatussuunnitelmaa tehtäessä. Tämä on aika hyvä ”käsite”. Vanhemmatkin voivat miettiä lapsen ominaista toimintatapaa ja pyrkiä muodostamaan sääntöjen ja rutiinien listaa siten, että lapsen tapa toimia ja temperamentti tulee huomioiduksi. Jos lapsi on hyvin energinen ja vilkas, on tärkeää että arkiympäristössä on liikkumavapautta ja mahdollisuutta käyttää kehoaan.

”Rajat” ovat joskus hieman vaikea käsite. Samat vanhemmat saattavat saada ohjausta sekä rajojen höllentämiseen, että tiukentamiseen kasvatusalan ammattilaisilta. Näin olen kuullut ja itsellänikin on kasvattajana samansuuntaisia kokemuksia menneiltä vuosikymmeniltä. Ehkä kysymys ”millaiset arkirutiinit ja säännöt teillä on?” olisi hyvä kysymys. Tärkeitä aiheita ovat myös kiintymyksen osoittaminen, sekä toimiminen silloin, kun lapsi ei tottele. Rakkaus on aiheista tärkein: sanoja, tekoja, rakkaus lapseen välittyy vanhemman katseesta ja vanhemman haluna tietää ja tuntea mitä lapsi kokee ja ajattelee.

 

Kommentoi kirjoitusta.

Ryhmätheraplaysta on moneksi!

Tiistai 15.3.2016 klo 7:23 - Marja Laakso

Ryhmätheraplaysta on moneksi

Mahdollisuus olla yhdessä, kuulua ryhmään, leikkiä, iloita ja onnistua

Nyt täytyy kirjoittaa hieman ryhmätheraplaymenetelmästä, joka voi olla enemmän kuin tekninen menetelmä. Sen sisältämät asenne- ja vuorovaikutustavat voivat parhaimmillaan tukea käyttäjäänsä kohti toimivampia vuorovaikutustaitoja. Ryhmätheraplay eroaa theraplayterapiasta monin tavoin. Theraplayterapia-prosessin tavoitteena on korjata ja vahvistaa lapsen ja vanhemman keskinäistä kiintymys- ja vuorovaikutussuhdetta. Theraplayterapiaa antaa theraplayterapeutti, ja ryhmätheraplayta ohjaa ryhmätheraplayohjaaja. Ryhmätheraplayprosessin tavoitteet vaihtelevat ryhmän ja sen tarpeiden mukaan ja sisältö suunnitellaan näitä tavoitteita silmällä pitäen.

Ryhmätheraplaymenetelmää on laajasti käytetty varhaiskasvatuksen yksiköissä. Ryhmätheraplayn avulla voidaan lapsia ja lapsiryhmää tukea ja edistää useita kehityksen osa-alueita tavoitteellisesti. Toisaalta se soveltuu myös yhteiseen hauskanpitoon ilman selkeitä tavoitteita ja päämääriä. Ryhmätheraplay tukee lasten sosiaalisia taitoja. Yhdessä koetut elämykset ja leikit lisäävät yhteisöllisyyden tunnetta ja antavat tilaisuuden harjoitella käytännössä esimerkiksi sitä miltä tuntuu vastaanottaa ja antaa hyvää kosketusta. Lapset saavat tuokioilla kokemuksia vuoron odottamisesta, omalla vuorollaan toimimisesta sekä siitä miltä tuntuu yhtyä yhteiseen nauruun, kun sattuu jokin odottamaton ja hauska juttu. Tuokiot ovat aikuisjohtoisia vaikka ne ovat lapsilähtöisiä. Lapsi saa turvallisen kokemuksen aikuisen ohjauksesta, joka on selkeää ja johdonmukaista. Ohjausta värittää lämpö ja hyväksyminen sekä lapsen tunteiden ymmärtäminen silloinkin, kun lapsi kokee esimerkiksi pettymystä vaikkapa siitä, että hänen toivettaan ei voitu ryhmässä noudattaa.

Ryhmätheraplaytuokioiden sisällön voi suunnitella siten, että se vastaa lasten kehityksellisiin tarpeisiin. Esimerkiksi aistisäätelyn pulmista kärsivien lasten tuokiolle voi suunnitella leikkejä, jotka tasapainottavat aistimusten kokemusta ja herkästi ylivirittyvien lasten tuokioille voi suunnitella leikkejä, joissa lapset saavat kokemuksia sekä vireystilan noususta, että laskusta. Vetäytyvien lasten kanssa voidaan harjoitella pienten haasteiden voittamista yhä uudelleen.

Tuokioiden aikana lapset oppivat kannustamaan toisiaan, iloitsemaan toistensa läsnäolosta ja yhteisistä kokemuksista ja myös auttamaan toisiaan. Aikuinen huolehtii siitä, että jokainen tulee huomioiduksi omana itsenään ja aikuinen jakaa kiintymystä, huolenpitoa ja kannustusta lapsille. Näissä tuokioissa on ihmeellinen voima. Vaikka leikit ovat yksinkertaisia, materiaalit vaatimattomia, leikkihetkiä muistellaan usein ilon siivittämänä. Ryhmätheraplaymenetelmää on käytetty monissa muissakin yhteisöissä: kouluissa, lastenpsykiatrian yksiköissä, lasten ja nuorten kuntoutuksessa sekä vanhusten toimintakyvyn ylläpidossa ja vahvistamisessa.

Voiko ryhmätheraplaymenetelmä olla liian ”lapsellinen” esimerkiksi nuorten kanssa käytettäessä? Olisi mukava kuulla muiden kokemuksista ryhmätheraplaymenetelmän käytöstä nuorten parissa. Koulutuksessa muistan olleen useitakin henkilöitä, jotka toimivat yläasteikäisten kanssa. Itse olen käyttänyt joidenkin nuorten kanssa ryhmätheraplaylle tyypillisiä leikkejä ja harjoituksia. Omien kokemusteni pohjalta menetelmä toimii myös heidän kanssaan.’

 

Ryhmätheraplayn taikaa myös vanhuksille

Suomessa on ryhmätheraplayn osaajia, jotka tekevät työtä vanhusten parissa. Miten leikki voi auttaa vanhuksia? Ryhmätheraplayn uran uurtaja Suomessa on Sinikka Savola ja hän nykyään ohjaa ryhmätheraplayta vanhuksille. Vanhusten parissa ryhmätheraplay näyttäytyy tempoltaan luonnollisesti erilaisena, kuin lasten parissa. Samoin tavoitteet ovat ainakin osittain erilaisia. Vanhukset elävät vaihetta, jossa toisen ihmisen kosketus liittyy usein päivittäisiin hoitotilanteisiin, kuten pesuihin, pukemisiin sekä joihinkin lääketieteellisesti perusteltuihin toimenpiteisiin. Kosketusta vain hyvän olon tuottamiseen monet vanhukset kokevat harvoin. Tämä tilanne on myös monilla aikuisilla vammaisilla henkilöillä, jotka asuvat esimerkiksi palvelutaloissa tai muissa asumisyksiköissä. Tunteet, jotka perustuvat yhteiseen iloiseen vuorovaikutukseen saavat usein erityisen merkityksen näiden henkilöiden mielissä. Tästä on juteltu monen tuokioihin osallistuneiden kanssa. Leikki on myös vanhuksille ja aikuisille hyvä väline. Lisäksi oikein valitut leikit antavat mahdollisuuden liikkumiseen sopivasti. Myös pyörätuolista voi minkä ikäinen henkilö tahansa osallistua ryhmätheraplaytuokioihin.

Olen itse ohjannut ryhmätheraplayta mukaillen prosessin asumisyksikön vaikeasti vammaisille aikuisille ja palaute oli kannustavaa ja palkitsevaa.

Kuka sitten voi ohjata ryhmätheraplayta? Kuka tahansa ammattilainen, jonka vuorovaikutustaitoihin menetelmä istuu ja joka on saanut koulutusta ryhmätheraplaymenetelmän käyttöön. Työntekijä voi kouluttautua ryhmätheraplayohjaajaksi (10 opintopistettä). Hän voi käyttää menetelmää jo ensimmäisen koulutusjakson jälkeen. Tällöin hän voi ohjata vuorovaikutusleikkejä, jotka ovat samoja kuin ryhmätheraplayssa. Kun työntekijä rekisteröityy koulutusohjelmaan, hän voi jo halutessaan käyttää ryhmätheraplay-nimitystä näiden tuokioiden ohjaamisesta. Koko koulutusprosessi on ammatillista kasvua vuorovaikutuksen ja ohjaamisen osaamisalueilla ja siitä miten leikkiä ja myönteistä ohjaamisen menetelmää voi hyödyntää kaikissa ammatillisissa ja myös muissakin vuorovaikutustilanteissa. Lisätietoa ryhmätheraplaysta saa Suomen Theraplay-yhdistys ry:n sivuilta http://www.theraplay.fi/index.php?k=4194 ja tietenkin suoraan minulta. Halukkaat voivat osallistua kesällä 2016 järjestettävään ryhmätheraplayohjaajakoulutuksen A-osaan. Lisätietoja löytyy etusivun linkistä!

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ryhmätheraplay

Ympäristöstä ja stressistä

Sunnuntai 14.2.2016 - Marja Laakso

Ympäristö ja stressi

 

Kun opiskelin toimintaterapeutiksi, pohdittiin aina ympäristön tuomia mahdollisuuksia sekä rajoituksia. Niitä kumpaakin tuntui olevan loputon määrä. Niin ja mikä on ympäristö? Joskus ajattelin, että se on se välitön ympäristö: koti huonekaluineen, ulkoympäristö, joka on kodin lähellä ja niin edelleen ja tietysti luontoympäristö, joka on ollut itselleni aina läheinen. Ihmisen ympäristöä on kuitenkin fyysisen ympäristön lisäksi psyykkinen ympäristö ja sosiaalinen ympäristö. Edellä mainitut taitavat mennä vähän päällekkäin. Fyysiseen ympäristöön kuuluvat monet elementit: tila, materiaalit, äänet, tuoksut ja maut. Kaikki itsen ulkopuolelta tulevat ärsykkeet ovat fyysistä ympäristöä. Nämä ärsykkeet vaikuttavat meidän sisäiseen kokemusmaailmaamme ja parhaimmillaan pystymme integroimaan nämä ärsykkeet siten, että kokemukset sisäisestä maailmastamme eivät ole liian ristiriidassa ulkoisen kokemusmaailmamme kanssa.

Stressi on teema, joka puhuttelee meitä kaikkia. Mitä stressi on?  ”Stressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiseen kohdistuu niin paljon haasteita ja vaatimuksia, että sopeutumiseen käytettävissä olevat voimavarat ovat tiukoilla tai ylittyvät. Monet tutkijat uskovat, että miltei mikä tahansa myönteinen tai kielteinen muutos voi vaikuttaa yksilöön stressaavasti” (Duodecim, terveyskirjasto)

Stressi-teemaa lähestytään nykyään monista näkökulmista. Lapset kokevat stressaantumista omissa arkiympäristöissään. Stressin sietäminen on hyvin yksilöllistä. Sopiva määrä stressiä pitää ihmisen toimintakykyisenä ja auttaa oppimaan uusia asioita ja kehittymään. Stressijärjestelmä on biologinen valpastumisjärjestelmä, joka palvelee yksilöä alati muuttuvissa tilanteissa. Valpastumisjärjestelmä tunnistaa ennen kokemattomat, äkilliset ja voimakkaat ärsykkeet ja liittää ne mahdolliseen oletettuun uhkaan. Tällöin laukeaa neurobiokemiallinen vaste, joka auttaa toimimaan muuttuvassa tilanteessa.(Sajaniemi ja muut; 2015).

Stressireaktio on siis normaali ilmiö. Miksi stressistä on tullut ongelma lasten, nuorten ja aikuisten keskuudessa? Näkökulmia on monia ja on ne tuovat ymmärrystä lasten ja nuorten tarkkaavaisuuden ja käytöksen ongelmiin. Ympäristömme on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon. Nykyajan viisikymppiset ihmiset voivat tarkastella elämänkaartaan ja todeta, että muutokset ovat huimaavia. Lapset ja nuoret kasvavat aiempaa monipuolisimmissa ympäristöissä. Suuri osa lapsista osallistuu varhaiskasvatukseen. Näissä ympäristöissä on runsas äänimaailma, nopeasti vaihtuvia sosiaalisia tilanteita tulkittaviksi, sisätiloja, jotka ovat enemmän tai vähemmän virike- tai ärsykepitoisia. Koululaisten ympäristöt myös haastavat oppilaiden valpastumisjärjestelmiä ja vaativat yhä parempaa säätelytaitojen hallintaa. Sitten ovat tietysti virtuaaliset ympäristöt, jotka merkitsevät eri lapsille ja nuorille eri asioita. Joillekin leikki-ikäisille lastenohjelmat ja pelit ovat koko ajan ulottuvilla ja niiden maailma on vastustamaton, osalle taas ne ovat marginaalisia oppimis- ja viihdeympäristöjä. Kouluikäisille virtuaaliympäristöt ovat yhä tasaisemmin ulottuvilla, koska useimmilla oppilailla on älypuhelimia käytössään ja koulu tarjoaa useille tabletit käyttöön koulupäivien ajaksi.

Näiden ympäristöjen ärsykkeiden hallinta edellyttää riittäviä säätelytaitoja. Tietoista oppimista tapahtuu vain silloin, kun stressitila on säädeltävissä. Häiriöt stressijärjestelmän säätelyssä ovat yksi merkittävimmistä tarkkaavaisuushäiriöiden syistä. Stressijärjestelmän hallinta tarkoittaa sekä sen ylläpitämistä, että jarruttamista. Stressijärjestelmän toimintaa voi opiskella tarkemmin kirjasta Stressin säätely, Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin. Sen ovat kirjoittaneet Nina Sajaniemi, Eira Suhonen, Mari Nislin ja Jukka Mäkelä. Asiantuntemus on taattu tässä teoksessa ja se on kirjoitettu ymmärrettävästi ja mielenkiintoisesti.

Myös Margit Sjöroos tuo yhden näkökulman stressin säätelyyn. Hän on luonut Stress Free Area konseptin, jota tulisi hyödyntää ympäristöjen suunnittelussa. Hän tuo esiin kirjoituksissaan, esitelmissään ja haastatteluissaan fyysisen ympäristön tuomia haasteita ihmisen stressijärjestelmille. Hän myös siteeraa tutkimusta, jossa on todettu eri ympäristöissä kasvaneiden ihmisten erot aivojen rakenteissa. Tutkimuksessa oli verrattu maalaisympäristön ja kaupunkiympäristön eroja. Stakesin julkaiseman tutkimuksen mukaan  korkeat talot lisäävät ihmisten turvattomuuden tunnetta. Sjöroos kertoo, että väärin suunnitellut, aistiärsykkeitä pursuavat ympäristöt uuvuttava ihmisiä. Uupumuksesta taas seuraa ärtymystä ja väsymystä, myös ihmisten luova ajattelu kärsii. Arkipäiväisen ympäristön rakennuspalikoina tulisi siksi käyttää pehmeitä valoja, silmäliikettä mukailevia kaarevia muotoja ja rauhoittavia värejä. Sjöroos perustelee näitä esille tuomiaan näkökulmia tieteellisesti. Näitä teemoja käsitellään kirjassa Tekniikka, luovuus ja onnellisuus (toimittanut Timo Airaksinen).

Stressin säätelyä voi siis lähestyä monesta suunnasta ja nämä eri näkökulmat voivat täydentää toisiaan. Miellyttävissä ihmisille sopivissa ympäristöissä on myös aikuisten mukavampi viettää vapaa-aikaa ja työskennellä. Otollisissa ympäristöissä toisten ihmisten, myös lasten ja nuorten kohtaaminen voi olla yhä rakentavampaa ja myönteisen tunnetilan luotsaamaa. Sjöroos onkin käynyt puhumassa esimerkiksi Educa-messuilla ja kutsuttuna joihinkin myös koulun tiloihin vaikuttaviin tilaisuuksiin. Sjöroos on käsitellyt laajemminkin hyvinvointia sekä myötätunnon merkityksiä ihmissuhteissa. Sjöroos on opiskellut eri aloja: kulttuurialoja, psykologiaa, yhteiskuntatieteitä.

Joskus sitä itsekin ihmettelee, että kuinka paljon kehittyvän ihmisen odotetaan sietävän ärsykkeitä. Lapsi on vielä hyvin keskeneräinen kehityksensä jokaisella osa-alueella. Kuormitus nyky-yhteiskunnassa on valtava. Aamuisin on kiirehdittävä päivähoitoon, kouluun ja työhön. Suuren osan vuodesta on vielä pimeää, kun perhe pakkautuu autoon tai bussipysäkille. Päiväkodissa tai koulussa lapsi virkistyy, koska päivän ohjelma ja elämän virta vie mukanaan arjen touhuihin. Joillakin vireystila nousee eikä oikein laske päivän aikana vaan kiihtyy kiihtymistään. Illalla kotona saattaa ollakin jo räjähdysherkkä tilanne lähellä, kun lapsi ei tunnista uupumusta ja osaa hakeutua rauhalliseen puuhaan, lepoon tai aikuisen syliin. Tämän kaiken keskellä pitäisi osata toimia itsenäisesti: pukea, siirtyä aina oikeaan tilaan, syödä ruoka-aikaan yhdessä muiden kanssa, leikkiä, oppia ja tehdä yhteistyötä. Oikeastaan ihme, että suurin osa lapsista selviytyy päivän haasteista niin hyvin, kuin he nyt selviävät. Mikä on eri tavoin kuin ennen? Lähimenneisyydessä on edellä kuvatun kaltainen tilanne ollutkin. Muutosta tuo lasten elämään kaikki mitä yhteiskunnassa kulloinkin tapahtuu. Kun taloustilanne yhteiskunnassa heikkenee, se vaikuttaa lapsiin monesta suunnasta: ryhmäkoot luokissa ja päivähoidossa kasvavat, sijaisia henkilökunnan poissaoloihin on vaikeampi saada, vanhemmat joutuvat joustamaan työpaikkojensa suuntaan taloudellisista syistä, jos perheen aikuisista toinen tai molemmat kokevat esimerkiksi työttömyyttä taloudelliset huolet ajavat perheitä hankaliin tilanteisiin. Nämä asiat ja monet muut näkyvät päivähoidossa ja kouluissa vaikka niitä ei aina tiedosteta. Haavoittuvampia ovat ne lapset, joilla jo lähtökohtaisesti on vaikeampi sopeuttaa omaa valpastumis-/stressijärjestelmää arjen vaatimuksiin, esimerkiksi synnynnäisistä rakenteellisista syistä. Nämä teemat ovat mielenkiintoisia ja kohtaan näihin teemoihin liittyviä haasteita työssäni jatkuvasti.

Onneksi ymmärrys näitä teemoja kohtaan lisääntyy jatkuvasti. Edellä kuvatut aiheet ovat vain pieni osa lasten arkipäivän stressiin kuuluvista asioista. Pohdinta jatkuu…

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristö, stressi, lapsi

Ajatuksia lapsen surusta

Perjantai 15.1.2016 - Marja Laakso

Ajatuksia Lapsen Surusta

Lapsi voi olla surullinen monesta eri asiasta. Lapsen läheisten on hyvä tiedostaa se, että surun tunteet myös kuuluvat elämään, kuten muutkin tunteet. Tunteet ovat arvokkaita, myös tunteet, jotka menevät epämukavuusalueille. Monelle vanhemmalle juuri lapsen suru on vaikea nähdä ja kohdata. Lapsen suru herättää monissa voimakasta myötätuntoa, mutta myös hätääntymistä. Lapsuus on ilon aikaa, jota useat meistä muistelevat kaiholla. Miten surun tunteen saa kuulumaan lapsuuteen luonnollisena osana? Miten on normaalia ilmaista surun tunnetta. Tämä teema on minulle vaikea, kiinnostava ja myös omakohtainen eri elämän vaiheissa. Kaikki ihmiset joutuvat kohtaamaan surua elämässä. Pitäisikö sen takia todeta, että se kuuluu asiaan eikä siihen kannata jäädä kiinni? Miten varustan lapseni kestämään surua elämässään?

 

Tunteet ovat arvokkaita

Tämä aihe johdattelee pohtimaan tunteita tarkemmin. Jos lapsi on oppinut ilmaisemaan tunteitaan, voi vanhempi tai läheinen aikuinen nähdä lapsen surun hänen monipuolisesta ilmaisustaan. Ilmaisut voivat olla sanallisia, ilmeitä, tapaa toimia, tulla vuorovaikutukseen sekä itkua, nyyhkytystä ja vetäytymistä omiin oloihin. Se voi tulla esille myös piirtämällä, maalaamalla ja muilla luovilla tavoilla. Lapsen tunne, kuten tunteet yleensäkin, on aito ja siihen tulisi suhtautua aitoudella. Lapsi voi ilmaisussaan olla meidän aikuisten mielestä epäjohdonmukainen. Esimerkiksi lapsi saattaa itkeä lohduttomasti kadonnutta lelukissaa ja reagoida tyynen tuntuisesti vaikka isovanhemman kuolemaan. Lapsen reagointiin vaikuttavat monet asiat. Esimerkiksi lelukissa voi olla lapselle hyvin konkreettinen ja vaikuttaa arjen turvallisuuden tunteeseen: ”en voi nukkua ilman lelukissaani!”. Läheisen ihmisen kuoleman aiheuttama hämmennys ja voimakkaat tunteet voivat olla lapselle niin vaikea kokemus, että hän suojautuu niiltä esimerkiksi vetäytymällä leikin maailmaan tai olemalla ajattelematta läheisen kuolemaa. Aikuinen saattaa tulkita, että lapsi ei syystä tai toisesta ole surullinen vaikka on tapahtunut lelukissan katoamista vakavampi menetys. Toisinaan lapsella voi olla surullinen olo ilman näkyvää syytä. Joskus surun tunteen lähde ei ole lapsen tai häntä hoitavan aikuisen tiedossa vaan jokin asia tai aistimus saa hänet elämään jonkin aiemmin koetun tunteen uudestaan.

 

Lapsen suru, perheen suru

Lapsenkin elämään voi tulla vakava tilanne, johon hän tai hänen läheisensä eivät ole valmistautuneet. Tällainen vakava tilanne voi olla juuri läheisen ihmisen kuolema tai vakava sairastuminen, jossa on kuoleman mahdollisuus. Oman vanhemman tai sisaruksen kuolema ja sitä seuraavan surutyön läpikäyminen on kasvun ja ehkä myös elämänkin mittainen prosessi. Tätä prosessia mutkistaa vielä se, että lapsen läheiset ovat tuon tapahtuman aiheuttamien vaikeiden tunteiden vallassa. Lapsi saattaa jopa tavallaan menettää paitsi kuolleen läheisensä, myös muut tärkeät ihmiset surulle, ainakin tilapäisesti. Lapsi saattaa joutua tilanteeseen, jossa hänen on pyrittävä selviytymään omassa varassaan. Aikuiset osaavat paremmin tiedostaa oman surunsa ja hakea tukea ystäviltään tai sukulaisiltaan. Joskus lapsen läheisillä ei ole voimia eikä psyykkistä tilaa auttaa ja tukea lasta. Itse kohtasin veljeni kuoleman ollessani 7,5 vuotias. Muistan korvissani soivan aikuisten hyvää tarkoittavat lauseet: ”onneksi se on vielä niin pieni, ettei se ymmärrä”, ”lapset ovat niin hyviä selviytymään, hän unohtaa tämän kaiken pian”.

Kyllähän lapset selviytyvät – tavalla tai toisella, mutta surun kohdatessa he tarvitsevat tukea ja rinnalla kulkemista. Lapselle tulee kertoa, että aikuiset ovat tapahtuneen johdosta surullisia ja että heillä on kova ikävä, mutta tästä selvitään yhdessä. Täytyy antaa lupa itkeä, täytyy antaa lupa tulla kertomaan, kun on vaikea olo, täytyy päästä lohduttavaan syliin. Tässä elämän kohdassa nousee myös muiden, kuin perhepiirin läheiset tärkeiksi, jos heitä vain on käytettävissä. Hieman etäisemmät ystävät tai sukulaiset jaksavat ehkä juuri tuossa tilanteessa täydentää perheen antamaa tukea. Sen voi avoimesti lapselle kertoa: nyt oma perhe suree, he eivät aina jaksa tehdä kaikenlaisia iloisia asioita, mutta esimerkiksi kummitäti tai joku muu voikin viedä uimaan tai tehdä jotain muuta mukavaa. Lapselle on tärkeää viestittää, että surunkin keskellä on lupa iloita ja pitää hauskaa, jos siltä tuntuu. On myös tärkeää, että joku kysyy: ”onko sinulla ikävä…?”, ” miltä sinusta tuntuu, kun…”, ”mitä sinä ajattelet…?”. Lapsi voi vastata tai hän voi myös olla vastaamatta, mutta tärkeää on ilmaista: ”olen tässä sinua varten tässä, saat itkeä ja saat olla surullinen, minä kestän tuon kanssasi, ihan varmasti”. Jos perhe on päättänyt ottaa lapsen mukaan hautajaisiin, olisi hyvä, että olisi sovittu, kuka on lapsen tukena, jos ennakoidaan tilanteen olevan hyvin vaikea lapsen vanhemmille tai vanhemmalle. Näin lapsi saa tilaa omille tunteilleen ja voi kokea myös turvallisuuden tunnetta vaikeassa tilanteessa.

Surun kanssa eläminen on aikuiselle raskasta, etenkin alkuvaiheissa. Tällöin on joskus olemassa mahdollisuus siihen, että lapsi omaksuu lohduttajan, ”pikku enkelin” roolin, johon aikuiset häntä ehkä huomaamattaan tukee. Lapselle voi tulla kokemus, että hän voi säädellä muun perheen surua ja hän saattaa alkaa seuraamaan tarkoin ympäröivien läheisten tunnetiloja ja reagoimaan niihin tasoittavasti. Jos edellä kuvattu malli tulee hallitsevaksi ja pitkäaikaiseksi, se voi käydä lapselle hyvin raskaaksi ja hän oppii säätelemään enemmän muiden tunteita, kuin omia tunnekokemuksiaan. Hänestä voi tulla ”ihmeellinen pikku selviytyjä”. Muun muassa siksi, että edellä kaltainen malli ei tulisi ainakaan kovin vallitsevaksi, on tuettava lapsen ihan omaa vapautta omiin tunteisiin ja niiden ilmaisuun. Aikuisten tulisi myös välttää määrittelemästä liikaa lapsen tunnekokemuksia. ”Se on ihan reipas, lohduttaa jopa meitä muita” tai ”kyllähän tuommoisesta on vaikea selvitä, ettei vaan olisi elämä pilalla”. Edellä mainittujen lauseiden asennemaailmaa olisi tärkeää välttää. Se että lapsi joutuu jatkuvasti kieltämään omat vaikeat tunteensa saattaa altistaa häntä masennus-sairauksille jossain vaiheessa elämää.

 

Arki usein auttaa

Jos lapsi kohtaa vaikean menetyksen, on tärkeää ensimmäisten päivien jälkeen pyrkiä palauttamaan lapsen arki tutuksi ja normaaliksi mahdollisuuksien mukaan. Tutut rutiinit tuovat lapselle turvallisuutta ja antavat kokemuksen elämän ja arjen jatkumisesta. Lapsen läheisten tulee olla kuitenkin tässä kohdassa hyvin sensitiivisiä. Joskus lapsen huoli, suru ja tuska voivat aluksi olla niin voimakkaita, että päivähoidossa tai koulussa selviytyminen muodostuu liian vaikeaksi. Tällöin hän tarvitsee vielä omia läheisiä ympärilleen. On tärkeää myös kertoa päivähoidon tai koulun aikuiselle lasta kohdanneesta surusta ja miettiä miten sitä olisi hyvä huomioida mahdollisesti myös lapsiryhmässä.

Kun surutyö etenee ja lapsi sekä perhe suuntautuvat uudelleen arkeen ja tavallisen elämään, on tärkeää pysähtyä joskus muistelemaan kuollutta läheistä, katsoa valokuvia ja jutella iloista, joita hänen kanssa koettiin ja surusta, joka yhdessä kohdattiin ja siitä miltä tunteita ja ajatuksia kuolleeseen läheiseen ja menetyksen kokemukseen nyt liittyy. Lapsen kohdalla tämä on tärkeää siksikin, että lapsen ajattelun ja tunne-elämän kehittyessä hänellä on yleensä tarve kohdata asia aina uudelleen kehittyneempänä ja uusin taidoin. Kuolleesta ihmisestä tulee osa hänen elämänhistoriaa ja hän ei siten tavallaan menetä tätä ihmistä vaan hän elää lapsen ja kehittyvän nuoren muistoissa saaden erilaisia merkityksiä.

 

Jos surusta ei pääse eteenpäin…

Elämässä voi tulla eteen myös tilanne, että lapsen on vaikea selvitä eteenpäin elämässään surukokemuksen kanssa. Tällainen voi ilmetä jatkuvana alakuloisuutena, lisääntyneinä pelkoina ja joidenkin kohdalla myös ylivilkkautena sekä pitkään jatkuvina unihäiriöinä. Lapsi voi myös lakata leikkimästä tai hänen leikkiinsä voi tulla pakonomaisia piirteitä: hän esimerkiksi leikkii aina samaa leikkiä, jossa on ahdistavia tapahtumia eikä leikkiin löydy luovaa jatkoa. Joillakin lapsilla voi ilmetä itsetuhoisia käyttäytymisen piirteitä tai puheita. Miten silloin voi lasta auttaa? Näissä tilanteissa ei ole hyvä jäädä miettimään lapsen tilannetta vain perhepiirin kesken vaan on tärkeää hakea lapselle ja tarvittaessa myös koko perheelle apua. Mannerheimin lastensuojeluliiton vanhempain netistä löytyy tietoa tahoista, joista voi hakea lapselle ja perheelle apua myös suru-asioihin, samoin Mielenterveysseuran sivuilta. Mielenterveysseurassa on myös vertaistukiryhmiä, joista etenkin isommat lapset ja jo nuoruusikään ehtineet voivat saada apua. Ohessa linkit molempiin edellä mainittuihin:

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/kipupisteita/mista_apua/

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3%A4ntilanteet/suru/lapsi-suree-omalla-tavallaan

Mielenterveysseuran kautta voi myös tilata kirjaa Surevan lapsen kanssa (Tekijä: Anne Laimio)

Omasta tutusta neuvolasta tai kouluterveydenhuollosta voi kysyä neuvoa ja tukea. Perheneuvola on myös hyvä paikka hakea apua.  Perheneuvola palvelee sekä pikkulapsiperheitä, että koululaisten perheitä. Lapsen suruun liittyvää aihetta ja muutakin voi kommentoida alla olevasta ”kommentoi kirjoitusta” –kohdasta. Myös Toiminta-Laakson Facebook sivulle voi laittaa ajatuksia, keskustelua, mielipiteitä. Yksityisviestiäkin saa laittaa tulemaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsi, suru

Vanhemmat kirjoitukset »