Mummoja, pappoja, isoäitejä ja vaareja...

Tiistai 1.1.2019 - Marja Laakso

Vuosi taas vaihtui ja päästään kulkemaan kohti kevään valoa. Mietin aihetta tähän pieneen blogiini ja ihmetyksekseni pääni oli tyhjä sanomisen tahdosta. Ilmeisesti olen ollut niin totaalisesti joululomalla, että en muista mitä tärkeitä aiheita mielessäni on pyörinyt. Kai siellä jotain on pyörinyt kuluneena syksynä?! No, päätin istahtaa läppärin ääreen ja nostaa kädet näppäimistölle ja tuli mieleeni lähipiiristä kantautunut uutinen siitä, että lisää uusia isovanhempia on kypsymässä. Isovanhemmuus on itsellenikin läheinen aihe, koska olen myös saanut olla isovanhempi yli kolme vuotta.

Miettiessäni omia kokemuksia isovanhemmista mieleeni tulee hyviä muistoja. Minulla oli pappa, äitini isä, jota tapasin harvoin. Häneen minulle ei muodostunut kovin läheistä suhdetta. Kuitenkin aikuisena, kun itse odotin ensimmäistä lastani, minulla oli tilaisuus tavata hänet kahden kesken muutaman päivän ajan, koska olin matkustanut Pohjanmaalle mennäkseni Kaustisille kansanmusiikkikurssille. Papan koti Kokkolassa oli minulle välietappi, jossa valmistauduin jatkamaan matkaa ja samalla sain tilaisuuden viettää vähän aikaa Papan kanssa. Meillä oli aikaa jutella rauhassa parina iltana ja sainkin kuulla tärkeistä tapahtumista hänen elämässään. Se oli mielenkiintoinen sukellus menneeseen aikaan. Näinä hetkinä koin myös voimakkaita surun ja liikutuksen tunteita, koska kertoessaan Pappa eli uudelleen myös vaikeita tapahtumia ja itki välillä. Itkin hänen kanssaan. Erityisesti mieleeni jäi se, kun Pappa kertoi keuhkotaudin aiheuttamista menetyksistä. Hänenkin nuori vaimonsa koki hivuttavan ja tuskaisen sairauden ja kuoli tuohon sairauteen vain 24 vuotiaana. Perheen isä jäi kahden pienen tyttären kanssa yksin ja perheessä oli jo aiempi suru, kun pieni kaksi vuotias tytär oli kuollut kuumeeseen. Suomi oli tuolloin joutumassa sotaan, tulevaisuus oli monilta osin epävarma. Pappakin joutui sotaan lääkintämieheksi. Tiettyjä asioita tiesin jo ennestään, mutta kuultuani Papan kokemuksista sain uutta tietoa ja tapahtumat saivat merkityksiä ja väriä, koska niitä sävytti aidot tunteet. Papan kertomukset jäivät lähtemättömästi mieleeni ja hän sai mielessäni aiempien merkitysten lisäksi tiedon säilyttäjän ja välittäjän roolin.

Toinen elämässäni ollut isovanhempi oli mummoni, isän äiti. Hänkin asui kaukana lapsuuden kodistani, Savossa. Tapasin häntä yleensä vain kesäisin. Kesinä minut vietiin maalle sukulaisten luokse ja vietin kesäpäiviä paljon pienessä maalaistalossa mummon seurana. Siellä hoidettiin lehmiä, ruokittiin kanoja ja kerättiin kananmunia aamuisin. Sain tehdä monenmoisia töitä mummon kanssa. Mummon koin lapsuudessani läheiseksi. Hänessä oli piirre, joka oli aikuisissa siihen aikaa omasta lapsen näkökulmasta harvinainen: hän ei koskaan, koskaan ollut vihainen tai edes huonotuulinen eikä koskaan suuttunut. Tämä kokemus sisäistyi vahvasti, vaalin sitä mielessäni ja myös kaipasin usein mummoani. Hän ei koskaan järjestänyt lapsille ”sirkushuveja” eli hän ei esimerkiksi vienyt retkelle tai hankkinut jäätelöä. Huvituksia kyllä kesäänkin kuului, mutta niitä järjestivät muut aikuiset silloin tällöin. Mummon kanssa tehtiin vastoja ja vispilöitä, lakaistiin lattioita ja haettiin hellapuita. Mummo kertoi Jeesuksesta, mutta ei ollut kovin uskonnollinen lapsen silmin katsottuna. Hän nauraa hyrisi suorasukaisille letkautuksilleni ja antoi minun ja serkkuni kiivetä puihin ja katollekin. Kun koira karkasi ja se sai minut itkemään, hän tokaisi ”elä sie itke, eihän se mihkään mualimasta karkaa”. Hän rauhoitti, tyynnytteli ja puuhaili.

Elämä asettaa minut omaan isovanhemman rooliin. Toivon, että osaan olla myös turvallinen ja tyynnyttelevä isovanhempi, mutta myös se, joka osaa kertoa menneistä asioista. Elämä ja kulttuuri on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon. Oma aikuisuuteni on ollut hyvin erilainen, kuin isovanhempieni aikuisuus, ja myös erilainen, kuin omien vanhempieni elämä on ollut. Emme tiedä millaiseen maailmaan tarkkaan ottaen tämän päivän lapset kasvavat. Varmaa on, että hekin tarvitsevat läheisiä aikuisia omien vanhempiensa lisäksi. Läheiset aikuiset voivat olla juuri isovanhempia, mutta myös keitä tahansa muitakin aikuisia, jotka toimivat yhteistyössä pitkäjänteisesti perheen kanssa kumppanina.

Oman isovanhemmuuteni myötä olen kiinnittänyt huomiota tutkimuksiin, lehtiartikkeleihin ja julkaisuihin, jotka liittyvät isovanhemmuuteen. Huomioni myös kiinnittyy usein leikkipuistoissa ja kaupoissa iäkkäämpiin ihmisiin pienten lasten kanssa. Kuulun myös mummojen Facebook -ryhmään. Olen huomannut, että aina ei isovanhemmuus ole niin helppoa ja pelkästään ilon ja onnen täyttämää. Monia isovanhempia huolestuttaa oman lapsen tai lapsenlapsen tilanne, esimerkiksi silloin, jos perheessä on sairautta tai vaikkapa työttömyyttä. Lisäksi aina ei eri sukupolvien keskinäinen vuorovaikutus ole sujuvaa. Joskus ei tule ajatelleeksi sitä, että isovanhempi ja lapsenlapsen perhe voi kaivata pelisääntöjä keskinäiseen vuorovaikutukseen. Väestöliiton sivuilta löytyy materiaalia isovanhemmuuden tueksi (alla linkki).

http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/isovanhemmuus/

On hyvä, että isovanhemmuuteen kiinnitetään huomiota, koska monelle lapselle ja hänen perheelleen voi perheen ulkopuolinen aikuinen, jolla on lämpimät tunteet lasta ja kaikkia perheenjäseniä kohtaan, olla todella arvokas tuki ja vuorovaikutussuhde, joka kantaa pitkälle elämään. Isovanhemman roolia lapsen elämässä on tutkittu ja huomattu, että hyvät suhteet isovanhempiin lisäävät lapsen hyvinvointia. Lisäksi sen on huomattu lisäävän myös isovanhempien hyvinvointia. Nykyään isovanhempia huomioidaan myös päiväkodeissa ja kouluissakin. Tosin joskus huvittaa hieman se, että isovanhemmuuteen liitetään usein edelleen näyttelyitä, joissa on kahvimyllyjä, kehruurukkeja ja voikirnuja. Minun isovanhemmillani oli vielä sellaisia, mutta omalle sukupolvelleni ne eivät ole olleet arjessa käytössä. Sukkia ja lapasia kutovia isovanhempia toki vielä on, mutta yhtä hyvin niitä kutoo suvun nuoriso, kuin iäkkäämmät. Itse en osaa sukkia tai lapasia kutoa. Omat mahdolliset avuni ovat muissa osaamisissa.

Isovanhemmuus on ainutlaatuinen elämän rikkaus. Jokaisen isovanhemman tilanne on yksilöllinen. Toisilla on mahdollisuus osallistua lasten lasten elämään. Joillakin tätä tilaisuutta ei eri syistä ole. Lapselle voi olla merkityksellistä se, että on saanut edes joskus olla isovanhemman sylissä tai että tietää jossakin olevan mummin tai ukin, joka rakastaa häntä, vaikka ei ole arjessa mukana. Toivon kaikille lapsille, perheille ja myös isovanhemmille rauhallista ja ilon täyttämää vuotta 2019!

Alla on pari linkkiä. Pari niistä käsittelee isovanhemmuutta yleisesti ja toinen on tutkimus sukupolvien välisestä vuorovaikutuksesta.

https://yle.fi/uutiset/3-9670712

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/mummot-ovat-tarkeita-lapsen-kehitykselle

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/14965/Tutkimuksia107.pdf?sequence=3

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: isovanhempi

Jo joutui armas aika

Keskiviikko 13.6.2018 klo 15:21 - Marja Laakso

Kuluneen toukokuun viimeisenä aamuna satuin matkalla töihin kuuntelemaan Ykkösaamun lähetystä radiosta. Studiossa toimittaja haastatteli ministeri Sanni Grahn-Laasosta. Aiheena oli kouluvuoden päättäminen ja kouluun oppilaiden hyvin vointi ja oppiminen tämän päivän koulussa. Ministeri kehui suomalaista koulutusjärjestelmää ja sen suomaa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Toimittaja Nicklas Wancke otti esille ongelmia, joita kouluissa on edelleen olemassa. Hän kysyi mitä kiusaamiselle on tehty ja tehdään, hän kysyi myös oppimisvaikeuksien tuomista haasteista. Toimittaja otti esille Vantaalaisen yläkoulun opettajan tuoman riittämättömyyden tunteen yhä kasvavien haasteiden edessä.

Sanni Gran-Laasonen käänsi katsettaan jokaisen ongelmakohdan kohdalla varhaiskasvatukseen. Hänen mielestään varhaiskasvatuksessa tehtävät toimenpiteet ovat ratkaisu pulmiin. Varhaiskasvatus onkin tärkeässä roolissa, koska mitä nuoremmasta ihmistaimesta on kysymys, sitä tärkeämpää elämän vaihetta hän elää. Varhaiskasvatuksessa pitäisi opettaa kaveritaitoja, tunnetaitoja ja itsesäätelyä. Ajatuksia herätti sana ”opettaa”. Tähän sanaan liittyy sana opetusoppi tai kasvatusoppi eli pedagogiikka. Pedagogiikka-termi juontaa kreikankielisestä sanasta paidagogos (= lasten ohjaaja). Tämän opin- ja tieteenalan suomenkielisenä vastineena oli kasvatusoppi. Mitä on kasvatus ja opetus? Se on tietysti ohjaamista, autetaan lasta hankkimaan itselleen taitoja ja tietoa. Kun ollaan itsesäätelytaitojen ja myös kaveritaitojen äärellä, täytyisi myös puhua edes sivulauseessa, tunteista. Miten tunteita opetetaan? Niitä voidaan nimetä esimerkiksi kuvista, toisten ilmeistä ja myös omiin kokemuksiin liittyen. Pohdin sitä, että on paljon tunteisiin liittyviä asioita, joita kuvaamaan eivät sanat riitä. Tunteet täytyy aidosti tuntea, mutta riittävän lämpimässä, turvallisessa ja kannattelevassa ilmapiirissä.

Tunteet yhdistyvät myös niihin paljon puhuttuihin sosiaalisiin taitoihin. Kun tunnetaidot ovat riittävästi kehittyneet, niin ne ohjaavat yksilöä käyttäytymään rakentavasti suhteissa muihin ihmisiin. Kun yhdessä muiden kanssa on hyvä olla, se antaa mahdollisuuden kokea inhimillisesti tärkeitä ja myönteisiä kokemuksia. Kuuluminen ryhmään, myönteisen palautteen saaminen sekä kokemus siitä, että oma osallistuminen ja läsnäolo tuo muille iloa ovat tärkeä osa ihmisenä olemista. Myös omalla tavallaan heillekin, joilla on sosiaalisten taitojen ja tunne-elämän alueilla muista poikkeavia piirteitä.

Tunnetaitoja ja sosiaalisia taitoja voidaan jokaisessa ihmiselämän vaiheessa opettaa. Näiden taitojen ympärillä on myös paljon hiljaista tietoa, jota ei nosteta esille tai edes tunnisteta. Kasvatusyhteisöjen aikuiset ovat esimerkkinä lapsille ja nuorille siitä, miten toisia kohdellaan, miten katsotaan ja kuunnellaan. Yhteisön hyvinvointi koostuu yksilöiden voimavaroista. Toimintakulttuurissa voidaan tietoisesti rakentaa ja ylläpitää ”tunnekulttuuria”. Hyvässä tunnekulttuurissa kaikkia kohdellaan hyvin, ystävällisyyden ja kiintymyksen sävyttäessä vuorovaikutusta. Tunteista saa puhua ja hyvässä tunnekulttuurissa aikuiset auttavat vaikeiden tunteiden hyväksyttävässä ilmaisemisessa ja käsittelyssä. Hyvän tunnekulttuurin yhteisössä on tärkeää myös varautua siihen, että kohdataan pulmia ja konflikteja. Yhteisöissä olisi hyvä käydä keskustelua näistä teemoista ja arvioida sitä, että kyetäänkö siinä tunnistamaan esimerkiksi vallitsevat arvot, jotka vaikuttavat kasvatuskäytäntöihin. Meidänkin yhteiskunnassa on ollut yleisenä käytäntönä kasvatuksessa ollut ”palkitse ja rankaise” menetelmä. Miten yhteisöissä saadaan hyvä yhteys aikuisten sekä lasten ja nuorten välille? Miten lasten ja nuorten keskinäiset suhteet voivat?

Mistä voisi aloittaa hyvien yhteisön jäsenten kasvattamisen? Sellaisten, jotka loisivat yhteisöjä, joissa ei kiusata eikä jätetä ketään ulkopuolelle? Sellaisia yhteisöjä, joissa kuitenkin osallistujat saavat olla sellaisia, kuin ovat? Siis, vaikka olisi ujo, epävarma ja arka, niin silti voisi osallistua juuri sellaisena. Ja saada aikuisilta ja kavereilta apua, jos jännittää tai pelottaa? Ministeri sanoi, että varhaiskasvatuksesta, mutta ehkä sitäkin aikaisemmin: meistä aikuisista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: yhteisö, tunnetaidot, sosiaaliset taidot

Luonto osana terapiaprosessia

Keskiviikko 27.12.2017 klo 11:11 - Marja Laakso

Tällä hetkellä luontoympäristö pääkaupunkiseudulla ei näytä parhaita puoliaan. Elämme vuoden vaihteen aikaa ja vihreys on poissa. Lumivaippa ei tällä hetkellä peitä puita ja pensaita vaan värimaailma on harmaan, mustan ja ruskean vaihtelua. Tosin vähän vihreääkin löytyy maasta, koska joissakin paikoissa ruoho näyttää vihreältä ja tietysti tumman vihreät havupuut säilyttävät värinsä säällä kuin säällä. Odotan kuitenkin lunta, joka toisi kauneutta ja valoa ympäristöön.

Työn ohella opiskeluni perhe- ja paripsykoterapeutiksi on edennyt siihen vaiheeseen, että on aika tehdä opinnäytetyötä. Aihe tietysti lankesi aivoihini lähes itsestään. Sehän on tietysti teema: ”Luontoympäristö terapian tukena”. Pari vai perheterapian tukena? Sehän määrittyy sitten, kun löydän asiakkaat, jotka haluavat lähteä tähän prosessiin. Siis terapiaprosessiin, jossa ainakin osittain hyödynnetään luontoympäristöä. Ilokseni kouluttajat hyväksyivät aiheeni ja vieläpä koin, että minua kannustetaan siihen sekä kouluttajien, että kanssaopiskelijoiden taholta.

Miksi halusin tehdä opinnäytetyön tästä aiheesta? Ajattelin, että tähän aiheeseen on yleisesti paneuduttu kovin vähän. Lähemmin tarkasteltuani teemaani, niin huomaan, että kyllä tästä aiheesta on materiaalia ja kokemustakin. Ehkä ei niinkään pari- ja perheterapian yhteydessä, mutta kuitenkin monenlaisen hyvinvoinnin tukena sekä terapiatyössä. On olemassa ekopsykologiaa ja ekoterapiaa, jossa pyritään löytämään luonnosta apua mielenterveysongelmiin sekä ennalta ehkäisemään niitä. Kun hieman loin katsausta aihetta käsitteleviin sivustoihin ja teoksiin, syntyi ajatus, että tietysti terapiaa tulisi entistä enemmän viedä toimistomaisista sisätiloista ulos luontoon. Ihmisen mielenterveys ja hyvinvointi yleensäkin ovat kokonaisuus. Luonto on ihmisen luonnollinen ja normaali ympäristö vaikka vietämme suuren osan ajastamme rakennetussa ympäristössä. Ihmisen ja luonnon suhde on jo pitkään kokenut monia haasteita, koska ympäristöongelmat ovat yhä suurempia.

Millä kaikilla tavoilla luontoa voisi käyttää terapian tukena? Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen maastoon meneminen terapia-asiakkaiden kanssa. Jo liikkeellä oleminen vaihtelevassa maastossa voi vähentää jännitteitä osallistujien välillä. Se, että kuljetaan luonnossa vilkastuttaa aineenvaihduntaa. Se antaa aivoille enemmän ravintoa, happea ja sitä myöten ehkä kapasiteettia erilaisiin näkökulmiin ja ongelman ratkaisuun. Psykologi ja kasvatustieteen lisensiaatti Riitta Wahlström kertoo kirjassaan Eheyttävä luonto British Medical Journalin vuonna 2005 julkaisemasta artikkelista. Artikkelissa kerrotaan tutkimuksista, joiden mukaan koehenkilöiden kielteisten ja vihamielisten tunteiden kokeminen on vähentynyt metsässä oleskelun ja luontokävelyjen seurauksena. Helpotusta on tullut myös esimerkiksi lievään ja keskivaikeaan masennukseen. Monenlainen luontoon ja ympäristöön liittyvät aktiviteetit ovat auttaneet ihmisiä toipumaan masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Apua on todettu olevan myös puutarhassa työskentelystä, kalastuksesta ja eläinten hoidosta.

Terapiatyössä voisin kuvitella, että vaikka osa terapiakerroista voisi toteutua maastossa tai muussa viherympäristössä, voisi myös muilla tavoilla luontoa käyttää terapiassa. Mielikuvaharjoitusten avulla on mahdollista saavuttaa kokemus luontoympäristöstä. Monilla luonnosta kerätyillä materiaaleilla työskentely voisi myös tuoda jotain lisää terapiaprosessiin. Opinnäytetyöni on siinä vaiheessa, että kerään eri tahoilta taustatietoa aiheeni ympäriltä. Pian kuitenkin tarvitsen asiakasperheen tai pariskunnan käytännön osuutta varten. Tarjoan ainakin yhdelle asiakasperheelle tai parille rajallista maksutonta terapiaprosessia opinnäytetyöni aiheen mukaisesti. Jos nyt, lukijani, koet että sinä ja perheesi tai kumppanisi olette juuri sopivia asiakasehdokkaita ja tarvitsette apua jossain ihmissuhteisiin liittyvässä haasteessa, voisitte tarttua tilaisuuteen. Ottakaa yhteyttä, niin mietitään olisiko yhteisestä työskentelystä apua ja tukea tilanteessanne. Opinnäytetyöhöni liittyvä terapiaprosessi tulisi sijoittumaan ajallisesti 2018 keväästä syksyyn.

Lempipuitani ovat mänty ja tammi. Mänty on tuttu puu jo lapsuudesta. ”Kelttiläisen perimätiedon mukaan se on ilman elementin puu. Mänty on suojeleva ja se tuoksu on puhdistava. Mänty auttaa kielteisten ajatusten vähentämisessä. On hyvä nojata mäntyyn, kun harmittaa – se helpottaa oloa!” (Wahlström; Eheyttävä luonto)

Mikä on sinun lempipuusi?

Hyvää ja onnellista vuotta 2018!

 

Kommentoi kirjoitusta.

Yhteistyöllä terapian vaikuttavuuteen!

Tiistai 18.7.2017 klo 19:20 - Marja Laakso

 Yhteistyöllä terapian vaikuttavuuteen!

Lapsen ja nuoren tie toimintaterapeutin vastaanotolle alkaa usein neuvolasta, perheneuvolasta, koululääkäriltä tai jonkun muun tahon aloitteesta. Yleensä joku, usein vanhemmat, ovat huolestuneet lapsen tai nuoren tilanteesta. Ensi vaiheessa huolen ilmaannuttua, tilannetta selvitellään ja lapsi tai nuori saa lähetteen esimerkiksi erikoissairaanhoidon poliklinikalle tai psykologille esimerkiksi perheneuvolaan. Joskus tutkimusten jälkeen päätetään järjestää lapselle terapiaa. Yksi terapiamuoto on toimintaterapia joka voi parhaimmillaan kuntouttaa lasta tai nuorta niin, että arjen pulmat helpottuvat.

Terapiatyöskentely ei ulotu vain lapsiin ja nuoriin. Lapsen tai nuoren perhe ja lähiyhteisöt ovat tärkeää arjen perustaa. Etenkin lapsen tai nuoren vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö on tärkeä osa työskentelyä. Vähimmillään tämä yhteistyö pitää sisällään yleensä kuntoutukseen liittyvät palaverit: hoitoneuvottelut sekä erilaiset suunnitelmapalaverit, joita on kouluissa ja päiväkodeissa. Edellisten lisäksi on käytäntöihin liittyvä yhteistyö: sovitaan terapia-ajoista, konkreettisista tavoitteista ja sovitaan myös poikkeamista ja muutoksista terapia-aikoihin. Tarpeelliseen yhteistyöhön kuuluu myös ”yhteen hiileen puhaltaminen” eli terapeutin ja perheen keskinäinen ymmärrys lapsen tilanteesta ja kuntoutuksen tarpeesta. Tärkeää on myös avoin kommunikointi siitä miten lapsen tai nuoren tilanne etenee ja kehittyy. Terapiasuhde vaatii kuitenkin myös lapsen tai nuoren sekä terapeutin keskinäistä luottamusta, joten terapeutin tulee olla herkillä myös lapsen tai nuoren suuntaan luottamuskysymyksessä.

Jos vanhemmat pohtivat terapian vaikuttavuutta tai epäilevät, että terapian vaikutukset eivät ole myönteisiä, on tärkeää, että he ottavat asian puheeksi terapeutin kanssa. Näin terapeutti voi yhdessä vanhempien kanssa pohtia sekä terapiaa monesta näkökulmasta ja vanhemmat saavat tietoa terapeutilta ja terapeutti vanhemmilta. Joskus keskustelu voi vaikuttaa terapian sisältöön ja myös kotona elettävän arjen sisältöihin. Joillakin lapsilla ja nuorilla on myös kaksi kotia, joissa he asuvat. Jos vanhemmat ovat eronneet, monet perheet päätyvät siihen, että kumpikin vanhempi jää lapsen tai nuoren elämään kahden kodin järjestelyn kautta. Lapsen tai nuoren arjesta on monta näkökulmaa ja on hänen etunsa, että siitä keskustellaan eri näkökulmia arvostaen ja sopimuksia tehden. Joskus lapsen tai nuoren terapiaan kuuluvat vanhempien ohjauskäynnit osana terapiaprosessia. Nämä käynnit antavat mahdollisuuden syventyä arjen kysymyksiin ja myös pohtia konkreettisia keinoja arkeen, jotka tukisivat niitä tavoitteita, joita terapialle on asetettu. Yhdessä suunnitellut muutokset tai rakenteet arkeen usein lisäävät työskentelyn vaikuttavuutta. Lisäksi yhteisten keskustelujen kautta voivat sekä vanhemmat, että terapeutti saada lisää ymmärrystä lapsen tai nuoren tilanteesta. Joskus vanhemmat saavat oman ohjausprosessin taholta, joka vastaa lapsen tai nuoren kuntoutuksesta. Tällöin he käyvät tapaamassa erikoissairaanhoitajaa, lääkäriä tai psykologia lapsen asioihin ja terapiaprosessiin liittyen ja saavat ohjausta ja tukea.

Koulun tai päiväkodin kanssa tehdään yhteistyötä tarpeen mukaan. Terapeutti voi osallistua lapsen opetussuunnitelmapalaveriin. Koulun puolella käytetään palaverista, jossa keskustellaan erityisopetuksen sisällöstä ja menetelmistä nimeä HOJKS, joka on lyhenne sanoista henkilökohtaisen opetussuunnitelman järjestämistä koskeva suunnitelma. Varhaiskasvatuksen puolella tehdään yleensä varhaiskasvatussuunnitelma, johon liittyvään palaveriin terapeutti usein kutsutaan. Terapeutti voidaan kutsua kouluun tai päiväkotiin seuraamaan lapsen toimintaa tai muuten keskustelemaan opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Joskus terapia toteutetaan osittain tai kokonaan lapsen arkiympäristöissä, koton tai päiväkodissa.  

Miksi yhteistyö koulun ja päiväkodin kanssa on tärkeää? Tiedon vaihdolla on suuri merkitys lapsen tai nuoren kannalta, koska näin piirtyy terapeutille kokonaisempi kuva lapsen tai nuoren vahvuuksista ja haasteista. Terapiassa voidaan huomioida koulussa tai päiväkodissa esiintyvät vaikeudet ja etsiä sopivia harjoituksia lapsen tai nuoren taitojen vahvistamiseksi. On myös helpompi ottaa puheeksi mahdollisesti koulun käyntiin tai päivähoitoon liittyvät asiat, koska lapsi tai nuori tulee tietoiseksi yhteistyöstä ja siitä, että terapeutti on kiinnostunut ja tietää myös koulu- tai päivähoitoasoista.

Lapsen tai nuoren elämä on kokonaisuus, johon liittyy sekä arki koulussa ja kotona, mahdollisesti myös harrastukset sekä kavereiden kanssa vietetty vapaa-aika. Lisäksi voi olla monta muuta asiaa, joista terapia on yksi elementti. Parhaimmillaan onnistunut terapiaprosessi voi vaikuttaa myönteisesti lapsen tai nuoren kaikkiin elämän osa-alueisiin. Terapiaprosessi ei siis ole jotain mikä tapahtuu vain lapsen tai nuoren ja terapeutin välillä vaan sen tulisi olla mukana vaikuttamassa lapsen lähiyhteisöihin myös. Myönteinen kehitys on yleensä monien lapsen tai nuoren elämässä olevien vuorovaikutussuhteiden yhteistä vaikutusta. On myös vaikea arvioida, kuinka suuri osuus lapsen tai nuoren myönteisestä kehityksestä on terapian aikaan saamaa ja kuinka paljon spontaania kehitystä tai muiden lapsen elämässä toimivien tärkeiden ihmissuhteiden aikaan saamaa.

Kenen tulisi olla aktiivinen, jotta yhteistyö alkaa ja jatkuu riittävän hyvänä terapiaprosessin ajan? Usein yhteistyöstä sovitaan hoitoneuvottelussa, tai lasta tai nuorta kuntouttavalta taholta tulee yhteydenotto terapeuttiin. Terapeutti voi myös olla aktiivinen tässä asiassa. Kannustaisin myös vanhempia aktiivisuuteen yhteistyössä ja terapiaprosessiin liittyvässä vuorovaikutuksessa. Toive ja aloite yhteistyöhön voi tulla myös vanhemmilta, samoin ehdotus yhteistyön tavoista. Perheiden elämässä on välillä myös tilanteita, jolloin ei ehkä ole aikaa ja voimia panostettavaksi vuoropuheluun ja yhteistyöhön. Tämäkin on hyvä kertoa ja sanoa ääneen. Tällöin voidaan sopia, että yhteistyötä tehdään juuri kuluvalla jaksolla vähemmän ja sitä lisätään, kun siihen tulee mahdollisuus.

Lapsi tai nuori on aina osa kokonaisuutta, joka koostuu arjesta ja sen sisältämistä lukuisista vuorovaikutussuhteista. Lapsi tai nuori tarvitsee kehittyäkseen vuorovaikutusta toisten kanssa. Lähimmät ja tärkeimmät vuorovaikutussuhteet ovat yleensä oma perhe ja ne sukulaiset, joiden kanssa ollaan yhteydessä. Joillakin lapsilla oma perhe on kahdessa kodissa ja joillakin lapsilla perheitä voi olla useampia. Myös ne perheet, perhekodit tai yhteisöt joissa lapsi on ehkä sijoitettuna lyhemmän tai pidemmän ajan, ovat tärkeitä hänelle, oman mahdollisesti biologisen perheen lisäksi. On tärkeää, että terapia ei ole vain kerran tai kaksi kertaa viikossa tapahtuva kahdenkeskinen harjoittelu- ja keskusteluhetki terapeutin kanssa vaan monipuolinen prosessi, jossa on monia vaikuttavia elementtejä ja monipuolista yhteistyötä ja vuorovaikutusta, joka auttaa ymmärtämän yhä syvällisemmin lapsen tai nuoren tarpeita ja rakentamaan arkea vuorovaikutuksessa siten, että lapsi tai nuori voi toimia siinä aiempaa paremmin. Lisäksi taitoja harjoitellaan, itsetuntemusta opitaan ja saadaan lisää vahvuutta arjessa toimimiseen, kasvuun ja kehitykseen terapiakerroilla.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on luoda katse yhteistyöhön ja sen vaikuttaviin elementteihin. Toiveenani on, että saan työskennellä yhdessä asiakkaitteni perheiden ja muiden lähiyhteisöjen kanssa monipuolisesti nuorten asiakkaideni eduksi. Tietysti toivon, että yleisestikin terapia, ja etenkin toimintaterapia, nähdään yhteisenä prosessina eikä vain lapsen ja terapeutin viikoittaisina tuokioina.

Kommentoi kirjoitusta.

Vuoden vaihtuessa!

Maanantai 2.1.2017 - Marja Laakso

Jos tarkastellaan vuotta 2016 maailman lasten ja nuorten kannalta, tulee mieleen valitettavasti sodat, väkivaltaisuudet ja pakolaisuus. Nyt, kun Suomi täyttää 100 vuotta ja olemme saaneet maamme sotiin jonkinlaista perspektiiviä, voi vain huolestuneena todeta, kuinka paljon sota vaikuttaa nykyisiin ja tuleviin sukupolviin. Oman maamme sotahistoria on monille kaukainen asia. Kuitenkin se yhä on vaikuttamassa eri sukupolvien kautta nykyisiin lapsiin ja heidän kokemuksiinsa elämästä. Itse olen sukupolvea, jonka vanhemmat ovat kokeneet sodan tavalla tai toisella. Sota-aikaa seurasi jälleenrakentamisen vaihe ja elämää katsottiin eteenpäin. Kuitenkin taustalla oli tietoisuus menetyksistä ja ne koettiin eri aikakausina eri valossa. Välillä näitä teemoja valaisi sankaruus, välillä varjosti häpeä. Kyvykkyys käsitellä vaikeita tunteita, tai tunteita yleensäkin, hyväksyttävästi ja rakentavasti, häiriytyi myös monissa perheissä, suvuissa ja yhteisöissä.

Vuoden 2016 keskusteluissa esiintyivät kilpailukyky, talouden tasapainottaminen ja säästöt. Säästöt, jotka kohdistuvat lasten ja nuorten hyvinvointiin, eivät lupaa hyvää tulevaisuudessa. Koulu ja päivähoito ovat ensiarvoisen tärkeitä lasten ja nuorten elämän kannalta, samoin meidän kaikkien kannalta. Myös lasten kuntoutukseen on kohdistunut niukentavia toimia. Yhä tarkemmin harkitaan päätöksiä terapioista ja monet terapiapäätökset ovat supistettu suosituksia pienemmiksi ja vanhempien ohjauskertoja on päätöksistä nähtävästi leikattu. Harras toive päättäjien suuntaan onkin, että pidettäisiin lapset ja nuoret etusijalla varjojen kohdentamisessa.

Tuntuma ruohonjuuritasolla on sellainen, että mikään ei kannata niin hyvin kuin satsaus lasten ja nuorten hyvinvointiin. Tämä tuntuma on tullut siitä, että jos lapsi tai nuori saa sitä apua, jota hän tarvitsee, inhimilliset kärsimykset huojentuvat. Lapsi tai nuori, hänen perheensä ja lähiyhteisönsä hyötyy, siis ei vain lapsi tai nuori vaan myös hänen ympärillään olevat. Toiveikkuus laajenee, samoin lapsen tai nuoren kyvyt, mielenkiinnon kohteet, oppiminen ja elämä yleensäkin nähdään positiivisemmassa valossa. Positiiviset ja toiveikkaat näkymät edistävät lapsen tai nuoren kehitystä. Ne myös katkaisevat negatiivisen vuorovaikutuksien kehiä, jotka ovat omiaan kasaamaan ongelmia. Ponnistelujen lasten ja nuorten hyväksi yhteistyössä eri toimijoiden kanssa, ja hyvässä yhteistyössä perheiden kanssa, tuottaa tulosta. Tämän olen voinut havaita lukuisissa hoitoneuvotteluissa sekä palavereissa koulujen ja päivähoidon kanssa.

 Onkohan mitattu säästöjä, jotka syntyvät siitä, että lapsi tai kuntoutuu toimimaan omassa elämässään yhä pärjäävämmäksi? Millä aikavälillä niitä kannattaisi mitata? Itse olen havainnut esimerkiksi että, oppilas, joka on saanut hyvin henkilökohtaista tukea hyvin pienessä luokassa, on voinut opiskella isommassa ja monipuolisemmassa ryhmässä tai osittain tai kokonaan integroituna tavalliseen opetukseen. Olen tavannut perheitä, jotka esimerkiksi kuntoutuksen, lastensuojelun ja koulun yhteisillä tukitoimilla on saanut vahvistusta perheenä, kasvattajana ja lapsen elämää ja kuntoutusta tukevana tiiminä siten, että lastensuojelun ja oppimisen erityistä tukea on voitu vähentää tai lopettaa. Toimiminen lasten ja nuorten terapeuttina on hyvin toiveikasta hommaa. Toivon, että lukuisat yhteistyökumppanit ja ennen kaikkea perheet kokevat saman toiveikkuuden ja ilon lasten ja nuorten kehityksestä ja vahvistumisesta.

Yhteistyö ja tietoisuus päämääristä, joita kohti ollaan kulkemassa yksittäisen lapsen ja nuoren asioissa on merkityksellistä ja tärkeää. Terapia, joka on irrallaan lapsen tai nuoren muusta elämästä, ei kanna samalla tavalla, kuin työskentely, jossa perhe ja mahdollisesti myös koulu tai varhaiskasvatus on mukana. Terapia on myös rinnalla kulkemista. Kun tunnemme toisemme ja olemme vuorovaikutuksessa, lapsi tai nuori, hänen perheensä ja terapeutti, vaikutamme toisiimme lukuisin eri tavoin. Pystymme laajentamaan ymmärrystämme asiakkaan ja hänen perheensä hyväksi. Tunnemaasto tässä yhteistyössä on tärkeä. Perheen tulee voida luottaa siihen, että terapeutti ponnistelee työssään avoimesti, rehellisesti ja hyvää tahtoen sekä myötätuntoa kokien. Luottamus sekä perheen kanssa, että lapsen tai nuoren kanssa on tärkeä.

Palaan vielä alkuun ja huoleen maailman lasten hyvinvoinnista. Mitä tälle asialle voi tehdä yksittäinen ihminen, joka miettii maailman menoa? Rahalahjoitus on oikeastaan ainoa ihan konkreettinen asia, jonka voi jokainen, joka kykenee irrottamaan summan päivittäisistä menoistaan, tehdä. Myös vaikuttaminen omassa elämässään ja yhteisöissään siihen, että myötätunto kasvaisi tässä ajassa ja kaikkien ihmisten keskuudessa vie meitä eteenpäin. Kunpa 2017 olisi vuosi, joka muistettaisiin siitä, että syntyi rauha Syyriaan, Jemeniin, Turkkiin ja Irakiin. Ja siitä, että ilmastosopimus on saanut potkua ja että kaikki siihen sitoutuneet valtiot haluavat sitä noudattaa ja viedä muutenkin ympäristöasioita eteenpäin. Onko mitään merkkejä ilmassa, että nämä asiat tulisivat toteutumaan 2017?

Kommentoi kirjoitusta.

Itsetunnosta

Sunnuntai 4.9.2016 - Marja Laakso

Mitä on itsetunto? Sitä sanaa käytetään usein aika vähän eri merkityksissä. Joku loukkaantuu toiselle, niin voidaan todeta: ”no, hänellä on niin huono itsetunto”. Lausahdus ikään kuin mitätöi vastuun henkilöltä, joka on sanonut toiselle jotain loukkaavaa. Monen lapsen ja nuoren kohdalla itsetunto asia puhuttelee paljon. Päiväkodissa ja koulussakin mietitään, voisiko itsetunnolla ja hyvän itsetunnon puutteella olla osuutta lapsen tai oppilaan vaikeuksiin.

Lapsella, nuorella tai aikuisella voi olla huono tai hyvä itsetunto suhteessa johonkin asiaan. Esimerkiksi liikunnallisesti taitavan oppilaan tai lapsen kohdalla varmasti löytyy itsetuntoa kokeilla jotain liikunnallista haastetta, koska hänellä voi olla suhteessa liikkumiseen hyvä itsetunto. Toisaalta, jos lapsella tai nuorella on itseluottamusta, hän voi kyllä kokeilla uusia juttuja liikunnassa vaikka taidot eivät olisi kovin vahvat verrattuna muihin.

Itsetunnon voi ajatella koostuvan kolmesta osa-alueesta: itsearvostuksesta, itsetuntemuksesta ja itseluottamuksesta. Itsearvostus muodostuu sisäisestä käsityksestä omasta arvosta ja siitä kuinka myönteinen käsitys henkilöllä on itsestään. Itsetuntemus sisältää paljon monipuolista näkökulmaa itsestään. Henkilön omat arvot, identiteetti, luonne ja tunteet ovat henkilökohtaisia ominaisuuksia, joista hän on osin tietoinen ja osin ei. Itsetuntemuksen osa-alueita on monia muitakin. Terapioissa voi yhtenä tavoitteena olla itsetuntemuksen kasvattaminen ja myönteisen käsityksen muodostaminen itsen eri ulottuvuuksista. Tämä vahvistaa itsetuntoa. Mitä on itseluottamus? Olisikohan se sitä, että uskoo selviytyvänsä siitä mihin ryhtyy ja jos ei selviä, kykenee suhtautumaan siihenkin jotenkin hyväksyvästi?

Miten kaikilla tavoilla voisi lapsen, nuoren hyvää itsetuntoa rakentaa? Siihen vaikuttavat varmasti monet yhteiseen elämään ja vuorovaikutukseen liittyvät kokemukset. Varmasti myös synnynnäisillä ominaisuuksilla on merkitystä. Esimerkiksi paljon puhutut sosiaaliset taidot karttuvat toisilla kuin itsestään kasvun ja kokemusten myötä, ja joillekin sosiaaliset tilanteet ovat hankalia koko lapsuuden ja nuoruuden vaikka niitä harjoittelisikin.

Lapsen ja nuoren kanssa vuorovaikutuksen laadulla on merkitystä. Kun aikuinen katsoo lasta, mitä hänen katseensa heijastaa lapselle? Heijastaako se usein kiinnostusta, iloa siitä että lapsi on siinä hänen kanssaan vai onko katseessa syystä tai toisesta usein väsymystä ja ärtymystä. Vuorovaikutuksessa on niin paljon muutakin kuin sanoja. Kun lapsi kohtaa epäonnistumisen tai pettymyksen, on hän onnekas, jos usein on lähellä aikuinen, joka voi asettua hänen rinnalleen jakamaan pettymyksen tunteen ja yrittämään yhdessä lapsen kanssa uudelleen haastetta, jossa hän on epäonnistunut. Tosin välillä tarvitaan aikuista myös muokkaamaan käsillä olevaa puuhaa, jos se on liian vaikea eikä siinä voi kerta kaikkiaan onnistua. Useimmilla lapsilla on kehityksessään vaihe, jolloin hän haluaa kerta toisensa jälkeen näyttää vanhemmalle tai muulle aikuiselle osaamistaan. ”Kato, kato, kato nyt!” voi olla jatkuva kehotus lapsen suusta. Siinä on hyvä tilaisuus osoittaa lapselle myönteistä huomiota. Jos asia ei onnistu, voi kehua häntä siitä, että yrittää.

Lapsen kehuminen on tärkeää. Kulttuurissamme on kyllä myös olemassa käsitys, että kehuminen ei ole lapselle hyväksi. Nykyään ajatellaan, että lapsi tarvitsee paljon myönteistä palautetta ja kehumista. Jos hän ei saa sitä riittävästi, hän saattaa oppia jatkuvasti vaatimaan sitä käytöksellään. Kehut ja palkinnot vahvistavat lapsen myönteistä käytöstä ja rakentavat lapsen ja aikuisen suhdetta myönteiseen suuntaan. Lasta tai nuorta kehutaankin vaivattomasti siitä, että hän oppii uutta ja osittaa itsenäisyyttä ja taitavuutta eri asioissa. Hyvä, että kehutaan. Lasta ja nuorta tulisi kehua myös siitä millainen persoona hän on ja siitä mikä on häntä ominta itseään. Hänelle voi kertoa, että hänen kanssaan on mukavaa, hänellä on mukavia juttuja ja kiinnostavia ajatuksia. Ehkä hänellä on ihana ja valoisa hymy, tuikkivat silmät, ihanan iloinen nauru tai jotain muuta kertakaikkisen valloittavaa. Jotta aikuinen voi kertoa näitä asioita täydestä sydämestään, tulee hänen joskus asettua katsomaan, kuuntelemaan ja viihtymään lapsen tai nuoren lähelle, antautua hetkeksi kiireettä vuorovaikutukseen ja tykkäämään juuri tästä ainutlaatuisesta tyypistä.

Kommentoi kirjoitusta.

Terapiassako taikaa-mikä terapiassa vaikuttaa?

Lauantai 21.5.2016 - Marja Laakso

Terapiassako taikaa?

Jos lapsella tai nuorella on jokapäiväisessä arkielämässään haasteita, päädytään joskus eri vaiheiden jälkeen tarjoamaan hänelle terapiaa. Päätös terapiakuntoutuksen järjestämisestä ei useimmiten käy hetkessä, vaan sitä päätöstä edeltää kontakti johonkin lasta tai nuorta tutkivaan tai kuntouttavaan tahoon. Sellainen taho voi olla perusterveydenhuolto. Prosessi voi toimintaterapiakuntoutuksen kohdalla mennä vaikkapa siten, että neuvolasta lähetetään lääkärin toimesta lapsi toimintaterapia-arvioon ja sen kautta sitten päädytään järjestelmään lapselle jakso toimintaterapiaa. Aika usein kuitenkin terapiakuntoutusta edeltää kontakti johonkin erikoissairaanhoidon yksikköön tai kehitysvammahuollon kuntouttavaan tahoon. Jos lapsella tai nuorella on kontakti lastenpsykiatrian tai nuorisopsykiatrian poliklinikalla tai muussa erikoissairaanhoidon yksikössä, voi eri terapiamuotoja olla harkinnan kohteena useita. Tällaisia ovat esimerkiksi psykiatrinen toimintaterapia, perheterapia, psykoterapia, taideterapia tai musiikkiterapia. Lapsen tai nuoren tarve, perheen tilanne sekä saatavilla olevat palvelut ratkaisevat sen mikä kuntoutusmuoto lapselle tai nuorelle valikoituu. Edellä ei ollut lainkaan kaikki kuntoutusmuodot, koska vaihtoehtoina ovat myös erilaiset ryhmämenetelmät ja voi olla muitakin, joita nyt ei tule mieleen.

Mikä terapiassa kuntouttaa? Minulta on välillä kysytty: mitä sinä teet lasten ja nuorten kanssa? Mikä saa sinut ajattelemaan että he alkavat terapian ansiosta voimaan paremmin? Näitä kysymyksiä olen asettunut usein pohtimaan koko terapeuttina työskentelyni ajan ja nyt erityisesti, koska olen tällä toukokuisella viikolla istunut seminaareissa, jotka käsittelevät terapiakuntoutusta. Terapiakuntoutus tai terapeuttinen hoito näissä seminaareissa ei ole käsitellyt kohdennetusti juuri toimintaterapiaa vaan erilaisia terapiamuotoja.

Toimintaterapia lasten ja nuorten kanssa on, kuten nimikin kertoo, toiminnallista ja tavoitteena on lapsen tai nuoren toimintakyvyn vahvistuminen ja kehittyminen entistä paremmaksi. Se mitä se tarkoittaa, vaihtelee jokaisen lapsen ja nuoren kohdalla yksilöllisesti. Usein se on taitojen harjoittelemista mielekkäällä tavalla.  Taitojen vahvistuminen ja yleensäkin toiminnasta saatu kokemuksellinen ja vuorovaikutuksellinen palaute, odotusten mukaan, vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntemusta ja käsitystä omista kyvyistään. Parhaimmillaan se vahvistaa myös lapsen tai nuoren itsetuntoa ja tukee itsensä hyväksymistä. Terapian tarkoituksena on myös tarjota turvallinen vuorovaikutussuhde, jossa lapsi tai nuori voi harjoitella vuorovaikutustaitoja ja kehittää myös kykyä sosiaaliseen kanssakäymiseen. Vuorovaikutussuhteen sisällä voidaan harjoitella myös säätelytaitoja, joka voi tarkoittaa impulssien kontrolloinnin harjoittelua ja tunnekokemusten käsittelyä ja niiden säätelyä.

Emeritusprofessori Johannes Lehtonen puhui esityksessään geeneistä. Geenit ovat instrumentteja, joita luonto käyttää eri kudosten rakennusohjeena tai sitten se voi olla myös käyttämättä niitä. Geenit voivat myös ikään kuin nukkua. Johannes Lehtonen on myös psykoanalyytikko ja on mielenkiintoista, että pohdittaessa terapeuttista vaikutusta eri näkökulmat vuoropuhelevat nykyään. Neurologisessa Poke-kuntoutuksessa meitä työntekijöitä koulutetaan jatkuvasti ja näistä ”nukkuvista geeneistä” on ollut usein puhetta. Terapian mahdollisuus on myös siinä, että uudenlaiset ja myös intensiivisyydeltään uudet ärsykkeet voivat herätellä näitä ”nukkuvia geenejä” toimimaan. Tai ehkä osa niistä vain torkkuu ja terapiassa koetut ärsykkeet antavat niille lisää puhtia. Kukapa tietää?

Omassa työssäni toimintaterapeuttina näkemys siitä, että mieli ja ruumis on samaa kokonaisuutta, on kuulunut käsitykseeni ihmisestä. Kehollisuus tai ruumiillisuus, joita molempia sanoja käytettiin eri seminaareissa tarkoittamaan suunnilleen samaa asiaa, on noussut esille mielestäni uudella tavalla. Tämä tuli monipuolisesti esille eri tahojen eri tarkoituksia varten järjestämissä seminaareissa. Johannes Koskisen luennossa kuulimme, kuinka kehollinen minuus saa alkunsa ruumiin pinnan kokemuksista. Hän myös painotti motoristen ja kehon hallinnan taitojen merkitystä lapsen ja nuoren hyvinvoinnissa. Jos motoriikka vahvistuu, toimii psyykekin paremmin. Jaakko Seikkula, joka on psykoterapian professori Jyväskylän yliopistossa, kertoi tutkimuksestaan, jossa kokeellisesti seurataan kehojen virittäytymistä synkronisesti terapiaistuntojen aikana. Hän myös pohti sitä, että ennen emootiota on aistimus. Tätä hän jonkin verran avasi, mutta omassa ajattelussani teema jäi vielä avoimeksi ja tämä tietysti oman työn kautta kiinnostaa minua kovasti. Poke-kuntoutuksen asiantuntija neurofysiologi Marita Sandström on opettanut meille kehotietoisuuteen liittyviä hyvin monia ulottuvuuksia monissa koulutuksissaan.

Terapian vaikuttavuus vuoropuhelee sen kanssa, mitä lapsen tai nuoren kanssa tehdään terapian ulkopuolella. Jos esimerkiksi jotain taitoa harjoitellaan viikoittain, jää se oppimisen kannalta vähäiseksi, jos vertaa sitä siihen, että jotain hyvin pientäkin harjoitusta toistetaan päivittäin tai usean kerran viikossa. Yhteistyö lapsen tai nuoren arkiympäristön ja läheisten ihmisten kanssa on tärkeää esimerkiksi tästä syystä. Jos esimerkiksi terapiassa rohkaistaan ja harjoitellaan vaihe vaiheelta kiipeämistä, vaikutus kertautuu jos vanhemmat vievät lasta leikkipuistoon ja auttavat häntä kiipeämään turvallisesti kiipeilytelineillä. Lisäksi he mahdollisesti vievät lapsen metsään, jossa yhdessä kiipeillään kivien tai puun runkojen päälle. Lisäksi kotiympäristöön voi laittaa tai sallia kiipeämismahdollisuuksia. Tällaisia mahdollisuuksia voi helposti keksiä esimerkiksi siirtämällä sohvaa siten, että laidan yli voi kiipeillä, sopia että yhdelle pöydälle saa kiivetä, josta taas saa astua tuolin päälle jne. Jos vielä vaikkapa päiväkodissa tai koulussa mahdollistetaan samoja asioita systemaattisesti, voi terapiassa saatu alkusykäys, kehon hallinnan harjoitukset ja vaihe vaiheelta eteneminen tuottaa uuden taidon, joka vaikuttaa myös muihin taitoihin myönteisesti.

Terapia mahdollisuuksista voisi kirjoittaa pitkään. Huomaan, että tässä pystyn vain raapaisemaan pintaa. Terapian vaikutukset ja mahdollisuudet ovat moniulotteisia. Terapiaprosessiin liittyy kuitenkin aina epävarmuuden sieto. Lapsella tai nuorella itsellään on odotuksia terapiaan liittyen, samoin vanhemmilla ja muulla lähiympäristöllä. Terapeutti laatii heidän kanssaan yhdessä tavoitteita, joita kohti on tarkoitus edetä. Terapiaprosessi on yhteinen matka, jolle lähdetään ja etukäteen emme tiedä mitä matkalla tapahtuu ja mihin päädytään. Lapsen tai nuoren elämässä voi tapahtua muutoksia, jotka vaikuttavat terapiakulkuun ja tavoitteisiinkin. Joskus terapian tavoitteet voivat hetkellisesti muuttua vaikka siihen suuntaan, että tuetaan lasta tai nuorta yllättävässä elämän tilanteessa. Muutokset lapsen lähiyhteisöissä vaikuttavat myös terapian kulkuun ja sen tuloksellisuuteen. Lapsen tai nuoren sekä terapeutin vuorovaikutussuhde on ihmissuhde ja sen elementit vaikuttavat terapian kulkuun myös. Terapiaprosessissa käydään jatkuvaa arviota sen onnistumisesta ja merkityksellisyydestä. Aina terapiaprosessi ei tuota juuri sitä mitä lähdettiin hakemaan, mutta useimmiten se vastaa myönteisesti lapsen tai nuoren tarpeisiin ja vie häntä eteenpäin.

On ehkä mahdotonta vastata suoraan kysymykseen: mikä terapiassa kuntouttaa, koska terapian tavoitteet, menetelmät ja niihin liittyvät osatekijät ovat niin yksilölliset ja monipuoliset kunkin lapsen tai nuoren kohdalla. Kuitenkin terapeutti tekee jatkuvaa havainnointia ja analyysia siitä missä ollaan menossa ja mistä lapsi tai nuori hyötyy. Vuorovaikutuksessakin on monia eri ulottuvuuksia. Tärkeää on, että terapiasuhde on vastavuoroinen ja että siinä on lämpöä, iloa ja myötäelämistä. Turvallisessa ja lämpimässä suhteessa on mahdollista kokeilla uutta, vahvistua sekä löytää uusia tapoja reagoida asioihin. Turvallisessa suhteessa voi luopua epäonnistumisen pelosta ja ehkä myös astua sille epämukavuusalueellekin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: terapia, vaikuttavuus

Rakkaus ja rajat - arjen toimintatapojen viidakko

Maanantai 18.4.2016 - Marja Laakso

Rakkaudesta ja rajoista

”Lapsi tarvitsee rakkautta ja rajoja” on tuttu klisee, kun puhutaan lasten kasvatuksesta. Jokainen tulkitsee tätä aisaparia omalla tavallaan. Kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan ja jonkinlaiset elämää koskevat rajat ovat kaikilla lapsilla. Kun lapsella on kehityksessään, tunne-elämässään, säätelytaidoissaan tai elämän kokemuksessaan haasteita, teemat rakkaus ja rajat saavat omalla tavallaan värittyneitä merkityksiä. Jos vanhemmilla on haasteita omassa elämässä, esimerkiksi parisuhteessa, työelämässä ja muussa, haastaa se myös vanhemmuutta tavalla, joka tuo rakkauden ja rajat erityisesti pohdittaviksi.

Vanhemmat saavat hyväntahtoisilta ihmisiltä, sukulaissilta, tuttavilta ja asiantuntijoilta neuvoja ja ohjeita, joita he jopa yrittävät noudattaa. Jos vanhemmat kokevat neuvoista huolimatta epäonnistuvansa, saattavat he kokea häpeää, epätoivoa ja neuvottomuutta. Tällöin vihan tunteetkin saattavat nousta pintaan aiempaa useammin. Saako lapsi syödä olohuoneessa, kun hän katsoo pikkukakkosta? Saako hyppiä sohvalla? Entä saako hän nukkua vanhemman vieressä? Toinen asiantuntija sanoo, että saa nukkua vanhemman vieressä, koska lapsi saa siinä läheisyyttä ja turvaa. Joku toinen neuvoo taas, että parhaiten kaikki perheenjäsenet saavat levätä, kun jokainen nukkuu omassa sängyssään. Hyvää tarkoittavat neuvot voisi tulkita myös siten, että eri perheille sopivat keskenään erilaiset toimintatavat.

Näitä asioita on kuitenkin tärkeää pohtia. Voi vaikka miettiä, mistä arjen säännöt ovat kotoisin ja mitkä niistä ovat tarpeellisia. Monet säännöt ja rutiinit palvelevat lasta ja perhettä, ne tuovat turvaa ja ohjaavat lasta miten arjessa toimitaan siten, että kaikilla on hyvä olla. Osa käytännöstä kumpuaa omasta lapsuudesta ja sen säännöstä. Jos lapsi on vilkas ja energinen, voi joistakin säännöistä olla jopa haittaa. Jos lapsi saa jatkuvasti kuulla että: ”sisällä ei saa juosta”, ”sohvalla ei saa hyppiä”, ”ei saa huutaa”, voi tavallinen arki käydä aika raskaaksi. Olen kuullut joiltakin lapsilta, että esimerkiksi koulussa ja päiväkodissa on niin monta sääntöä, että niitä ei voi muistaa ja sisäistää. Eräs poika sanoi, että hän varmuuden vuoksi kysyi ohjetta aina, kun piti tehdä jotain. ”Ope, vienkö lautasen?”, ”Ope, mihin pinoon se laitan?”, ”ope, mihin menen nyt?”, ”Missä on Sali?”. Aikuiset pohtivat, että lapsella on hahmotusvaikeutta, oman toiminnan ohjauksen vaikeutta ja ymmärtämisvaikeutta. Lapsi pääsi tutkimuksiin: ei ollut noita edellä kuvattuja ongelmia. Lapsi jännitti kovasti, koska oli niin paljon sääntöjä eikä hän halunnut jatkuvasti moitteita, kun teki väärin asioita tai ryntäili paikasta toiseen. Kotona hän oli saanut olla vähän kuin ”ellun kana”.

Toista ihmistä huomioivat säännöt auttavat lasta toimimaan kodin ulkopuolella ja antavat varmuutta. Lisäksi, kun lapsi osaa huomioida toisia, hän saa myönteistä palautetta. Kun aikuiset puhuttelevat lasta ystävällisesti ja muistavat kiittää lasta sekä käyttävät ystävällisiä puhuttelumuotoja, oppii lapsikin niitä käyttämään. Lisäksi lapselle voi opettaa ja kertoa, että on mukavaa, kun sanotaan ”ole hyvä” tai pyydetään anteeksi tarkoituksenmukaisissa tilanteissa. Anteeksi pyytämisen opettelu on joskus ”pakottavaa”, jolloin sanan todellinen merkitys saattaa jäädä lapselta ymmärtämättä. Pienelle voi paitsi opettaa esimerkin kautta, niin auttaa lasta tekemään oikein, jos hän on ensin tehnyt väärin. Esimerkiksi jos hän on lyönyt jotain toista niin, kun tunnemyllerrys on laantunut, ohjataan lasta paijaamaan tai halaamaan sitä, jota hän on lyönyt. Aikuisellekin tulee tilanteita, jolloin hänen on hyvä pyytää lapselta anteeksi. Lapsi näkee tällöin, että aikuinenkin on aidosti pahoillaan, kun on tehnyt väärin lasta kohtaan ja hän saa esimerkin anteeksi pyytämisestä. Se antaa mallin myös häpeän tunteen hallinnasta ja siitä, kuinka keskinäinen vuorovaikutussuhde korjataan, kun siihen on tullut särö. Kaikille, niin lapsille, kuin aikuisillekin tulee tilanteita, jolloin oma impulssi saa vallan tai joku tunne tai olettamus vaikka estää meitä huomioimasta toista niin kuin pitäisi.

Pitäisikö lapselle asetetut rajat olla samat eri ympäristöissä? Se taitaa olla mahdotonta. Osittain rajat muodostuvat samoiksi, koska ne kuuluvat yleisinhimilliseen oikein ja väärin tekemisen kenttään. On selvää, että ei toivottua käytöstä on väkivalta muita, itseä ja ympäristöä kohtaan ja aikuiset ohjaavat lasta parempiin toimintamalleihin. Myös arkielämän pitäminen mielekkäänä ohjaa aikuisia asettamaan rajoja. Tällaisia ovat vaikka nukkumaan menoon liittyvät asiat ja terveellinen ravitsemus sekä esimerkiksi rajoitukset ”ruutuajassa”. Muut säännöt ovatkin sitten ”paikallista toimintakulttuuria” ja onneksi lapsi on yleensä aika sopeutuvainen. Koulussa ja päiväkodissa on struktuuri, jota noudatetaan ja kotona taas on omat toimintatavat. Jos lapsella on kaksi kotia, yleensä niissäkin on toisistaan poikkeavat toimintatavat, joihin lapsi yleensä sopeutuu. Asian voi ottaa myös puheeksi tarvittaessa lapsen kanssa. ”Meidän kotona tehdään näin…”, myös perustelut auttavat lasta ymmärtämään toimintatapojen merkityksen.

Varhaiskasvatuksessa käytetään termiä ”lapselle oinainen tapa toimia” esimerkiksi varhaiskasvatussuunnitelmaa tehtäessä. Tämä on aika hyvä ”käsite”. Vanhemmatkin voivat miettiä lapsen ominaista toimintatapaa ja pyrkiä muodostamaan sääntöjen ja rutiinien listaa siten, että lapsen tapa toimia ja temperamentti tulee huomioiduksi. Jos lapsi on hyvin energinen ja vilkas, on tärkeää että arkiympäristössä on liikkumavapautta ja mahdollisuutta käyttää kehoaan.

”Rajat” ovat joskus hieman vaikea käsite. Samat vanhemmat saattavat saada ohjausta sekä rajojen höllentämiseen, että tiukentamiseen kasvatusalan ammattilaisilta. Näin olen kuullut ja itsellänikin on kasvattajana samansuuntaisia kokemuksia menneiltä vuosikymmeniltä. Ehkä kysymys ”millaiset arkirutiinit ja säännöt teillä on?” olisi hyvä kysymys. Tärkeitä aiheita ovat myös kiintymyksen osoittaminen, sekä toimiminen silloin, kun lapsi ei tottele. Rakkaus on aiheista tärkein: sanoja, tekoja, rakkaus lapseen välittyy vanhemman katseesta ja vanhemman haluna tietää ja tuntea mitä lapsi kokee ja ajattelee.

 

Kommentoi kirjoitusta.

Ryhmätheraplaysta on moneksi!

Tiistai 15.3.2016 klo 7:23 - Marja Laakso

Ryhmätheraplaysta on moneksi

Mahdollisuus olla yhdessä, kuulua ryhmään, leikkiä, iloita ja onnistua

Nyt täytyy kirjoittaa hieman ryhmätheraplaymenetelmästä, joka voi olla enemmän kuin tekninen menetelmä. Sen sisältämät asenne- ja vuorovaikutustavat voivat parhaimmillaan tukea käyttäjäänsä kohti toimivampia vuorovaikutustaitoja. Ryhmätheraplay eroaa theraplayterapiasta monin tavoin. Theraplayterapia-prosessin tavoitteena on korjata ja vahvistaa lapsen ja vanhemman keskinäistä kiintymys- ja vuorovaikutussuhdetta. Theraplayterapiaa antaa theraplayterapeutti, ja ryhmätheraplayta ohjaa ryhmätheraplayohjaaja. Ryhmätheraplayprosessin tavoitteet vaihtelevat ryhmän ja sen tarpeiden mukaan ja sisältö suunnitellaan näitä tavoitteita silmällä pitäen.

Ryhmätheraplaymenetelmää on laajasti käytetty varhaiskasvatuksen yksiköissä. Ryhmätheraplayn avulla voidaan lapsia ja lapsiryhmää tukea ja edistää useita kehityksen osa-alueita tavoitteellisesti. Toisaalta se soveltuu myös yhteiseen hauskanpitoon ilman selkeitä tavoitteita ja päämääriä. Ryhmätheraplay tukee lasten sosiaalisia taitoja. Yhdessä koetut elämykset ja leikit lisäävät yhteisöllisyyden tunnetta ja antavat tilaisuuden harjoitella käytännössä esimerkiksi sitä miltä tuntuu vastaanottaa ja antaa hyvää kosketusta. Lapset saavat tuokioilla kokemuksia vuoron odottamisesta, omalla vuorollaan toimimisesta sekä siitä miltä tuntuu yhtyä yhteiseen nauruun, kun sattuu jokin odottamaton ja hauska juttu. Tuokiot ovat aikuisjohtoisia vaikka ne ovat lapsilähtöisiä. Lapsi saa turvallisen kokemuksen aikuisen ohjauksesta, joka on selkeää ja johdonmukaista. Ohjausta värittää lämpö ja hyväksyminen sekä lapsen tunteiden ymmärtäminen silloinkin, kun lapsi kokee esimerkiksi pettymystä vaikkapa siitä, että hänen toivettaan ei voitu ryhmässä noudattaa.

Ryhmätheraplaytuokioiden sisällön voi suunnitella siten, että se vastaa lasten kehityksellisiin tarpeisiin. Esimerkiksi aistisäätelyn pulmista kärsivien lasten tuokiolle voi suunnitella leikkejä, jotka tasapainottavat aistimusten kokemusta ja herkästi ylivirittyvien lasten tuokioille voi suunnitella leikkejä, joissa lapset saavat kokemuksia sekä vireystilan noususta, että laskusta. Vetäytyvien lasten kanssa voidaan harjoitella pienten haasteiden voittamista yhä uudelleen.

Tuokioiden aikana lapset oppivat kannustamaan toisiaan, iloitsemaan toistensa läsnäolosta ja yhteisistä kokemuksista ja myös auttamaan toisiaan. Aikuinen huolehtii siitä, että jokainen tulee huomioiduksi omana itsenään ja aikuinen jakaa kiintymystä, huolenpitoa ja kannustusta lapsille. Näissä tuokioissa on ihmeellinen voima. Vaikka leikit ovat yksinkertaisia, materiaalit vaatimattomia, leikkihetkiä muistellaan usein ilon siivittämänä. Ryhmätheraplaymenetelmää on käytetty monissa muissakin yhteisöissä: kouluissa, lastenpsykiatrian yksiköissä, lasten ja nuorten kuntoutuksessa sekä vanhusten toimintakyvyn ylläpidossa ja vahvistamisessa.

Voiko ryhmätheraplaymenetelmä olla liian ”lapsellinen” esimerkiksi nuorten kanssa käytettäessä? Olisi mukava kuulla muiden kokemuksista ryhmätheraplaymenetelmän käytöstä nuorten parissa. Koulutuksessa muistan olleen useitakin henkilöitä, jotka toimivat yläasteikäisten kanssa. Itse olen käyttänyt joidenkin nuorten kanssa ryhmätheraplaylle tyypillisiä leikkejä ja harjoituksia. Omien kokemusteni pohjalta menetelmä toimii myös heidän kanssaan.’

 

Ryhmätheraplayn taikaa myös vanhuksille

Suomessa on ryhmätheraplayn osaajia, jotka tekevät työtä vanhusten parissa. Miten leikki voi auttaa vanhuksia? Ryhmätheraplayn uran uurtaja Suomessa on Sinikka Savola ja hän nykyään ohjaa ryhmätheraplayta vanhuksille. Vanhusten parissa ryhmätheraplay näyttäytyy tempoltaan luonnollisesti erilaisena, kuin lasten parissa. Samoin tavoitteet ovat ainakin osittain erilaisia. Vanhukset elävät vaihetta, jossa toisen ihmisen kosketus liittyy usein päivittäisiin hoitotilanteisiin, kuten pesuihin, pukemisiin sekä joihinkin lääketieteellisesti perusteltuihin toimenpiteisiin. Kosketusta vain hyvän olon tuottamiseen monet vanhukset kokevat harvoin. Tämä tilanne on myös monilla aikuisilla vammaisilla henkilöillä, jotka asuvat esimerkiksi palvelutaloissa tai muissa asumisyksiköissä. Tunteet, jotka perustuvat yhteiseen iloiseen vuorovaikutukseen saavat usein erityisen merkityksen näiden henkilöiden mielissä. Tästä on juteltu monen tuokioihin osallistuneiden kanssa. Leikki on myös vanhuksille ja aikuisille hyvä väline. Lisäksi oikein valitut leikit antavat mahdollisuuden liikkumiseen sopivasti. Myös pyörätuolista voi minkä ikäinen henkilö tahansa osallistua ryhmätheraplaytuokioihin.

Olen itse ohjannut ryhmätheraplayta mukaillen prosessin asumisyksikön vaikeasti vammaisille aikuisille ja palaute oli kannustavaa ja palkitsevaa.

Kuka sitten voi ohjata ryhmätheraplayta? Kuka tahansa ammattilainen, jonka vuorovaikutustaitoihin menetelmä istuu ja joka on saanut koulutusta ryhmätheraplaymenetelmän käyttöön. Työntekijä voi kouluttautua ryhmätheraplayohjaajaksi (10 opintopistettä). Hän voi käyttää menetelmää jo ensimmäisen koulutusjakson jälkeen. Tällöin hän voi ohjata vuorovaikutusleikkejä, jotka ovat samoja kuin ryhmätheraplayssa. Kun työntekijä rekisteröityy koulutusohjelmaan, hän voi jo halutessaan käyttää ryhmätheraplay-nimitystä näiden tuokioiden ohjaamisesta. Koko koulutusprosessi on ammatillista kasvua vuorovaikutuksen ja ohjaamisen osaamisalueilla ja siitä miten leikkiä ja myönteistä ohjaamisen menetelmää voi hyödyntää kaikissa ammatillisissa ja myös muissakin vuorovaikutustilanteissa. Lisätietoa ryhmätheraplaysta saa Suomen Theraplay-yhdistys ry:n sivuilta http://www.theraplay.fi/index.php?k=4194 ja tietenkin suoraan minulta. Halukkaat voivat osallistua kesällä 2016 järjestettävään ryhmätheraplayohjaajakoulutuksen A-osaan. Lisätietoja löytyy etusivun linkistä!

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ryhmätheraplay

Ympäristöstä ja stressistä

Sunnuntai 14.2.2016 - Marja Laakso

Ympäristö ja stressi

 

Kun opiskelin toimintaterapeutiksi, pohdittiin aina ympäristön tuomia mahdollisuuksia sekä rajoituksia. Niitä kumpaakin tuntui olevan loputon määrä. Niin ja mikä on ympäristö? Joskus ajattelin, että se on se välitön ympäristö: koti huonekaluineen, ulkoympäristö, joka on kodin lähellä ja niin edelleen ja tietysti luontoympäristö, joka on ollut itselleni aina läheinen. Ihmisen ympäristöä on kuitenkin fyysisen ympäristön lisäksi psyykkinen ympäristö ja sosiaalinen ympäristö. Edellä mainitut taitavat mennä vähän päällekkäin. Fyysiseen ympäristöön kuuluvat monet elementit: tila, materiaalit, äänet, tuoksut ja maut. Kaikki itsen ulkopuolelta tulevat ärsykkeet ovat fyysistä ympäristöä. Nämä ärsykkeet vaikuttavat meidän sisäiseen kokemusmaailmaamme ja parhaimmillaan pystymme integroimaan nämä ärsykkeet siten, että kokemukset sisäisestä maailmastamme eivät ole liian ristiriidassa ulkoisen kokemusmaailmamme kanssa.

Stressi on teema, joka puhuttelee meitä kaikkia. Mitä stressi on?  ”Stressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiseen kohdistuu niin paljon haasteita ja vaatimuksia, että sopeutumiseen käytettävissä olevat voimavarat ovat tiukoilla tai ylittyvät. Monet tutkijat uskovat, että miltei mikä tahansa myönteinen tai kielteinen muutos voi vaikuttaa yksilöön stressaavasti” (Duodecim, terveyskirjasto)

Stressi-teemaa lähestytään nykyään monista näkökulmista. Lapset kokevat stressaantumista omissa arkiympäristöissään. Stressin sietäminen on hyvin yksilöllistä. Sopiva määrä stressiä pitää ihmisen toimintakykyisenä ja auttaa oppimaan uusia asioita ja kehittymään. Stressijärjestelmä on biologinen valpastumisjärjestelmä, joka palvelee yksilöä alati muuttuvissa tilanteissa. Valpastumisjärjestelmä tunnistaa ennen kokemattomat, äkilliset ja voimakkaat ärsykkeet ja liittää ne mahdolliseen oletettuun uhkaan. Tällöin laukeaa neurobiokemiallinen vaste, joka auttaa toimimaan muuttuvassa tilanteessa.(Sajaniemi ja muut; 2015).

Stressireaktio on siis normaali ilmiö. Miksi stressistä on tullut ongelma lasten, nuorten ja aikuisten keskuudessa? Näkökulmia on monia ja on ne tuovat ymmärrystä lasten ja nuorten tarkkaavaisuuden ja käytöksen ongelmiin. Ympäristömme on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon. Nykyajan viisikymppiset ihmiset voivat tarkastella elämänkaartaan ja todeta, että muutokset ovat huimaavia. Lapset ja nuoret kasvavat aiempaa monipuolisimmissa ympäristöissä. Suuri osa lapsista osallistuu varhaiskasvatukseen. Näissä ympäristöissä on runsas äänimaailma, nopeasti vaihtuvia sosiaalisia tilanteita tulkittaviksi, sisätiloja, jotka ovat enemmän tai vähemmän virike- tai ärsykepitoisia. Koululaisten ympäristöt myös haastavat oppilaiden valpastumisjärjestelmiä ja vaativat yhä parempaa säätelytaitojen hallintaa. Sitten ovat tietysti virtuaaliset ympäristöt, jotka merkitsevät eri lapsille ja nuorille eri asioita. Joillekin leikki-ikäisille lastenohjelmat ja pelit ovat koko ajan ulottuvilla ja niiden maailma on vastustamaton, osalle taas ne ovat marginaalisia oppimis- ja viihdeympäristöjä. Kouluikäisille virtuaaliympäristöt ovat yhä tasaisemmin ulottuvilla, koska useimmilla oppilailla on älypuhelimia käytössään ja koulu tarjoaa useille tabletit käyttöön koulupäivien ajaksi.

Näiden ympäristöjen ärsykkeiden hallinta edellyttää riittäviä säätelytaitoja. Tietoista oppimista tapahtuu vain silloin, kun stressitila on säädeltävissä. Häiriöt stressijärjestelmän säätelyssä ovat yksi merkittävimmistä tarkkaavaisuushäiriöiden syistä. Stressijärjestelmän hallinta tarkoittaa sekä sen ylläpitämistä, että jarruttamista. Stressijärjestelmän toimintaa voi opiskella tarkemmin kirjasta Stressin säätely, Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin. Sen ovat kirjoittaneet Nina Sajaniemi, Eira Suhonen, Mari Nislin ja Jukka Mäkelä. Asiantuntemus on taattu tässä teoksessa ja se on kirjoitettu ymmärrettävästi ja mielenkiintoisesti.

Myös Margit Sjöroos tuo yhden näkökulman stressin säätelyyn. Hän on luonut Stress Free Area konseptin, jota tulisi hyödyntää ympäristöjen suunnittelussa. Hän tuo esiin kirjoituksissaan, esitelmissään ja haastatteluissaan fyysisen ympäristön tuomia haasteita ihmisen stressijärjestelmille. Hän myös siteeraa tutkimusta, jossa on todettu eri ympäristöissä kasvaneiden ihmisten erot aivojen rakenteissa. Tutkimuksessa oli verrattu maalaisympäristön ja kaupunkiympäristön eroja. Stakesin julkaiseman tutkimuksen mukaan  korkeat talot lisäävät ihmisten turvattomuuden tunnetta. Sjöroos kertoo, että väärin suunnitellut, aistiärsykkeitä pursuavat ympäristöt uuvuttava ihmisiä. Uupumuksesta taas seuraa ärtymystä ja väsymystä, myös ihmisten luova ajattelu kärsii. Arkipäiväisen ympäristön rakennuspalikoina tulisi siksi käyttää pehmeitä valoja, silmäliikettä mukailevia kaarevia muotoja ja rauhoittavia värejä. Sjöroos perustelee näitä esille tuomiaan näkökulmia tieteellisesti. Näitä teemoja käsitellään kirjassa Tekniikka, luovuus ja onnellisuus (toimittanut Timo Airaksinen).

Stressin säätelyä voi siis lähestyä monesta suunnasta ja nämä eri näkökulmat voivat täydentää toisiaan. Miellyttävissä ihmisille sopivissa ympäristöissä on myös aikuisten mukavampi viettää vapaa-aikaa ja työskennellä. Otollisissa ympäristöissä toisten ihmisten, myös lasten ja nuorten kohtaaminen voi olla yhä rakentavampaa ja myönteisen tunnetilan luotsaamaa. Sjöroos onkin käynyt puhumassa esimerkiksi Educa-messuilla ja kutsuttuna joihinkin myös koulun tiloihin vaikuttaviin tilaisuuksiin. Sjöroos on käsitellyt laajemminkin hyvinvointia sekä myötätunnon merkityksiä ihmissuhteissa. Sjöroos on opiskellut eri aloja: kulttuurialoja, psykologiaa, yhteiskuntatieteitä.

Joskus sitä itsekin ihmettelee, että kuinka paljon kehittyvän ihmisen odotetaan sietävän ärsykkeitä. Lapsi on vielä hyvin keskeneräinen kehityksensä jokaisella osa-alueella. Kuormitus nyky-yhteiskunnassa on valtava. Aamuisin on kiirehdittävä päivähoitoon, kouluun ja työhön. Suuren osan vuodesta on vielä pimeää, kun perhe pakkautuu autoon tai bussipysäkille. Päiväkodissa tai koulussa lapsi virkistyy, koska päivän ohjelma ja elämän virta vie mukanaan arjen touhuihin. Joillakin vireystila nousee eikä oikein laske päivän aikana vaan kiihtyy kiihtymistään. Illalla kotona saattaa ollakin jo räjähdysherkkä tilanne lähellä, kun lapsi ei tunnista uupumusta ja osaa hakeutua rauhalliseen puuhaan, lepoon tai aikuisen syliin. Tämän kaiken keskellä pitäisi osata toimia itsenäisesti: pukea, siirtyä aina oikeaan tilaan, syödä ruoka-aikaan yhdessä muiden kanssa, leikkiä, oppia ja tehdä yhteistyötä. Oikeastaan ihme, että suurin osa lapsista selviytyy päivän haasteista niin hyvin, kuin he nyt selviävät. Mikä on eri tavoin kuin ennen? Lähimenneisyydessä on edellä kuvatun kaltainen tilanne ollutkin. Muutosta tuo lasten elämään kaikki mitä yhteiskunnassa kulloinkin tapahtuu. Kun taloustilanne yhteiskunnassa heikkenee, se vaikuttaa lapsiin monesta suunnasta: ryhmäkoot luokissa ja päivähoidossa kasvavat, sijaisia henkilökunnan poissaoloihin on vaikeampi saada, vanhemmat joutuvat joustamaan työpaikkojensa suuntaan taloudellisista syistä, jos perheen aikuisista toinen tai molemmat kokevat esimerkiksi työttömyyttä taloudelliset huolet ajavat perheitä hankaliin tilanteisiin. Nämä asiat ja monet muut näkyvät päivähoidossa ja kouluissa vaikka niitä ei aina tiedosteta. Haavoittuvampia ovat ne lapset, joilla jo lähtökohtaisesti on vaikeampi sopeuttaa omaa valpastumis-/stressijärjestelmää arjen vaatimuksiin, esimerkiksi synnynnäisistä rakenteellisista syistä. Nämä teemat ovat mielenkiintoisia ja kohtaan näihin teemoihin liittyviä haasteita työssäni jatkuvasti.

Onneksi ymmärrys näitä teemoja kohtaan lisääntyy jatkuvasti. Edellä kuvatut aiheet ovat vain pieni osa lasten arkipäivän stressiin kuuluvista asioista. Pohdinta jatkuu…

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristö, stressi, lapsi

Ajatuksia lapsen surusta

Perjantai 15.1.2016 - Marja Laakso

Ajatuksia Lapsen Surusta

Lapsi voi olla surullinen monesta eri asiasta. Lapsen läheisten on hyvä tiedostaa se, että surun tunteet myös kuuluvat elämään, kuten muutkin tunteet. Tunteet ovat arvokkaita, myös tunteet, jotka menevät epämukavuusalueille. Monelle vanhemmalle juuri lapsen suru on vaikea nähdä ja kohdata. Lapsen suru herättää monissa voimakasta myötätuntoa, mutta myös hätääntymistä. Lapsuus on ilon aikaa, jota useat meistä muistelevat kaiholla. Miten surun tunteen saa kuulumaan lapsuuteen luonnollisena osana? Miten on normaalia ilmaista surun tunnetta. Tämä teema on minulle vaikea, kiinnostava ja myös omakohtainen eri elämän vaiheissa. Kaikki ihmiset joutuvat kohtaamaan surua elämässä. Pitäisikö sen takia todeta, että se kuuluu asiaan eikä siihen kannata jäädä kiinni? Miten varustan lapseni kestämään surua elämässään?

 

Tunteet ovat arvokkaita

Tämä aihe johdattelee pohtimaan tunteita tarkemmin. Jos lapsi on oppinut ilmaisemaan tunteitaan, voi vanhempi tai läheinen aikuinen nähdä lapsen surun hänen monipuolisesta ilmaisustaan. Ilmaisut voivat olla sanallisia, ilmeitä, tapaa toimia, tulla vuorovaikutukseen sekä itkua, nyyhkytystä ja vetäytymistä omiin oloihin. Se voi tulla esille myös piirtämällä, maalaamalla ja muilla luovilla tavoilla. Lapsen tunne, kuten tunteet yleensäkin, on aito ja siihen tulisi suhtautua aitoudella. Lapsi voi ilmaisussaan olla meidän aikuisten mielestä epäjohdonmukainen. Esimerkiksi lapsi saattaa itkeä lohduttomasti kadonnutta lelukissaa ja reagoida tyynen tuntuisesti vaikka isovanhemman kuolemaan. Lapsen reagointiin vaikuttavat monet asiat. Esimerkiksi lelukissa voi olla lapselle hyvin konkreettinen ja vaikuttaa arjen turvallisuuden tunteeseen: ”en voi nukkua ilman lelukissaani!”. Läheisen ihmisen kuoleman aiheuttama hämmennys ja voimakkaat tunteet voivat olla lapselle niin vaikea kokemus, että hän suojautuu niiltä esimerkiksi vetäytymällä leikin maailmaan tai olemalla ajattelematta läheisen kuolemaa. Aikuinen saattaa tulkita, että lapsi ei syystä tai toisesta ole surullinen vaikka on tapahtunut lelukissan katoamista vakavampi menetys. Toisinaan lapsella voi olla surullinen olo ilman näkyvää syytä. Joskus surun tunteen lähde ei ole lapsen tai häntä hoitavan aikuisen tiedossa vaan jokin asia tai aistimus saa hänet elämään jonkin aiemmin koetun tunteen uudestaan.

 

Lapsen suru, perheen suru

Lapsenkin elämään voi tulla vakava tilanne, johon hän tai hänen läheisensä eivät ole valmistautuneet. Tällainen vakava tilanne voi olla juuri läheisen ihmisen kuolema tai vakava sairastuminen, jossa on kuoleman mahdollisuus. Oman vanhemman tai sisaruksen kuolema ja sitä seuraavan surutyön läpikäyminen on kasvun ja ehkä myös elämänkin mittainen prosessi. Tätä prosessia mutkistaa vielä se, että lapsen läheiset ovat tuon tapahtuman aiheuttamien vaikeiden tunteiden vallassa. Lapsi saattaa jopa tavallaan menettää paitsi kuolleen läheisensä, myös muut tärkeät ihmiset surulle, ainakin tilapäisesti. Lapsi saattaa joutua tilanteeseen, jossa hänen on pyrittävä selviytymään omassa varassaan. Aikuiset osaavat paremmin tiedostaa oman surunsa ja hakea tukea ystäviltään tai sukulaisiltaan. Joskus lapsen läheisillä ei ole voimia eikä psyykkistä tilaa auttaa ja tukea lasta. Itse kohtasin veljeni kuoleman ollessani 7,5 vuotias. Muistan korvissani soivan aikuisten hyvää tarkoittavat lauseet: ”onneksi se on vielä niin pieni, ettei se ymmärrä”, ”lapset ovat niin hyviä selviytymään, hän unohtaa tämän kaiken pian”.

Kyllähän lapset selviytyvät – tavalla tai toisella, mutta surun kohdatessa he tarvitsevat tukea ja rinnalla kulkemista. Lapselle tulee kertoa, että aikuiset ovat tapahtuneen johdosta surullisia ja että heillä on kova ikävä, mutta tästä selvitään yhdessä. Täytyy antaa lupa itkeä, täytyy antaa lupa tulla kertomaan, kun on vaikea olo, täytyy päästä lohduttavaan syliin. Tässä elämän kohdassa nousee myös muiden, kuin perhepiirin läheiset tärkeiksi, jos heitä vain on käytettävissä. Hieman etäisemmät ystävät tai sukulaiset jaksavat ehkä juuri tuossa tilanteessa täydentää perheen antamaa tukea. Sen voi avoimesti lapselle kertoa: nyt oma perhe suree, he eivät aina jaksa tehdä kaikenlaisia iloisia asioita, mutta esimerkiksi kummitäti tai joku muu voikin viedä uimaan tai tehdä jotain muuta mukavaa. Lapselle on tärkeää viestittää, että surunkin keskellä on lupa iloita ja pitää hauskaa, jos siltä tuntuu. On myös tärkeää, että joku kysyy: ”onko sinulla ikävä…?”, ” miltä sinusta tuntuu, kun…”, ”mitä sinä ajattelet…?”. Lapsi voi vastata tai hän voi myös olla vastaamatta, mutta tärkeää on ilmaista: ”olen tässä sinua varten tässä, saat itkeä ja saat olla surullinen, minä kestän tuon kanssasi, ihan varmasti”. Jos perhe on päättänyt ottaa lapsen mukaan hautajaisiin, olisi hyvä, että olisi sovittu, kuka on lapsen tukena, jos ennakoidaan tilanteen olevan hyvin vaikea lapsen vanhemmille tai vanhemmalle. Näin lapsi saa tilaa omille tunteilleen ja voi kokea myös turvallisuuden tunnetta vaikeassa tilanteessa.

Surun kanssa eläminen on aikuiselle raskasta, etenkin alkuvaiheissa. Tällöin on joskus olemassa mahdollisuus siihen, että lapsi omaksuu lohduttajan, ”pikku enkelin” roolin, johon aikuiset häntä ehkä huomaamattaan tukee. Lapselle voi tulla kokemus, että hän voi säädellä muun perheen surua ja hän saattaa alkaa seuraamaan tarkoin ympäröivien läheisten tunnetiloja ja reagoimaan niihin tasoittavasti. Jos edellä kuvattu malli tulee hallitsevaksi ja pitkäaikaiseksi, se voi käydä lapselle hyvin raskaaksi ja hän oppii säätelemään enemmän muiden tunteita, kuin omia tunnekokemuksiaan. Hänestä voi tulla ”ihmeellinen pikku selviytyjä”. Muun muassa siksi, että edellä kaltainen malli ei tulisi ainakaan kovin vallitsevaksi, on tuettava lapsen ihan omaa vapautta omiin tunteisiin ja niiden ilmaisuun. Aikuisten tulisi myös välttää määrittelemästä liikaa lapsen tunnekokemuksia. ”Se on ihan reipas, lohduttaa jopa meitä muita” tai ”kyllähän tuommoisesta on vaikea selvitä, ettei vaan olisi elämä pilalla”. Edellä mainittujen lauseiden asennemaailmaa olisi tärkeää välttää. Se että lapsi joutuu jatkuvasti kieltämään omat vaikeat tunteensa saattaa altistaa häntä masennus-sairauksille jossain vaiheessa elämää.

 

Arki usein auttaa

Jos lapsi kohtaa vaikean menetyksen, on tärkeää ensimmäisten päivien jälkeen pyrkiä palauttamaan lapsen arki tutuksi ja normaaliksi mahdollisuuksien mukaan. Tutut rutiinit tuovat lapselle turvallisuutta ja antavat kokemuksen elämän ja arjen jatkumisesta. Lapsen läheisten tulee olla kuitenkin tässä kohdassa hyvin sensitiivisiä. Joskus lapsen huoli, suru ja tuska voivat aluksi olla niin voimakkaita, että päivähoidossa tai koulussa selviytyminen muodostuu liian vaikeaksi. Tällöin hän tarvitsee vielä omia läheisiä ympärilleen. On tärkeää myös kertoa päivähoidon tai koulun aikuiselle lasta kohdanneesta surusta ja miettiä miten sitä olisi hyvä huomioida mahdollisesti myös lapsiryhmässä.

Kun surutyö etenee ja lapsi sekä perhe suuntautuvat uudelleen arkeen ja tavallisen elämään, on tärkeää pysähtyä joskus muistelemaan kuollutta läheistä, katsoa valokuvia ja jutella iloista, joita hänen kanssa koettiin ja surusta, joka yhdessä kohdattiin ja siitä miltä tunteita ja ajatuksia kuolleeseen läheiseen ja menetyksen kokemukseen nyt liittyy. Lapsen kohdalla tämä on tärkeää siksikin, että lapsen ajattelun ja tunne-elämän kehittyessä hänellä on yleensä tarve kohdata asia aina uudelleen kehittyneempänä ja uusin taidoin. Kuolleesta ihmisestä tulee osa hänen elämänhistoriaa ja hän ei siten tavallaan menetä tätä ihmistä vaan hän elää lapsen ja kehittyvän nuoren muistoissa saaden erilaisia merkityksiä.

 

Jos surusta ei pääse eteenpäin…

Elämässä voi tulla eteen myös tilanne, että lapsen on vaikea selvitä eteenpäin elämässään surukokemuksen kanssa. Tällainen voi ilmetä jatkuvana alakuloisuutena, lisääntyneinä pelkoina ja joidenkin kohdalla myös ylivilkkautena sekä pitkään jatkuvina unihäiriöinä. Lapsi voi myös lakata leikkimästä tai hänen leikkiinsä voi tulla pakonomaisia piirteitä: hän esimerkiksi leikkii aina samaa leikkiä, jossa on ahdistavia tapahtumia eikä leikkiin löydy luovaa jatkoa. Joillakin lapsilla voi ilmetä itsetuhoisia käyttäytymisen piirteitä tai puheita. Miten silloin voi lasta auttaa? Näissä tilanteissa ei ole hyvä jäädä miettimään lapsen tilannetta vain perhepiirin kesken vaan on tärkeää hakea lapselle ja tarvittaessa myös koko perheelle apua. Mannerheimin lastensuojeluliiton vanhempain netistä löytyy tietoa tahoista, joista voi hakea lapselle ja perheelle apua myös suru-asioihin, samoin Mielenterveysseuran sivuilta. Mielenterveysseurassa on myös vertaistukiryhmiä, joista etenkin isommat lapset ja jo nuoruusikään ehtineet voivat saada apua. Ohessa linkit molempiin edellä mainittuihin:

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/kipupisteita/mista_apua/

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3%A4ntilanteet/suru/lapsi-suree-omalla-tavallaan

Mielenterveysseuran kautta voi myös tilata kirjaa Surevan lapsen kanssa (Tekijä: Anne Laimio)

Omasta tutusta neuvolasta tai kouluterveydenhuollosta voi kysyä neuvoa ja tukea. Perheneuvola on myös hyvä paikka hakea apua.  Perheneuvola palvelee sekä pikkulapsiperheitä, että koululaisten perheitä. Lapsen suruun liittyvää aihetta ja muutakin voi kommentoida alla olevasta ”kommentoi kirjoitusta” –kohdasta. Myös Toiminta-Laakson Facebook sivulle voi laittaa ajatuksia, keskustelua, mielipiteitä. Yksityisviestiäkin saa laittaa tulemaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsi, suru

Virtuaaliympäristö

Lauantai 26.12.2015 - Marja Laakso

Virtuaalista todellisuutta

Lapsemme elävät aina muuttuvassa maailmassa. Niin kuin mekin elimme aikoinaan. Maailma ympärillämme muuttuu niin nopeasti, että se osin näyttäytyy erilaisena seuraavalle sukupolvelle, kuin me sen koimme. Kuinka osaamme opettaa lapsille miten maailma toimii, koska emme tiedä millainen se on ja miten siitä toimitaan lähitulevaisuudessa? Virtuaaliympäristöjen syntyminen ja kehittyminen on ollut aikamme suurta muutosta. Ne ovat tulleet kaikkien ulottuville ja lapset ja nuoret viettävät usein aikaa niissä paljon enemmän, kuin heidän vanhempansa. Se on avannut yhä uusia mahdollisuuksia oppia, saada tietoa, kokea, vaikuttaa ja olla sosiaalisissa suhteissa. Lapset oppivat nopeasti uusia asioita ja monet heistä ovat kuin kotonaan näissä virtuaalisissa maailmoissa.

Nykyään parhaimmillaan lapsille opetetaan medialukutaitoa koulussa ja muissakin paikoissa. Kaikkia lapsia ja nuoria ei medialukutaito-opetus ole saavuttanut tai sen opetus voi olla muutenkin vasta kehittymässä sisällöllisestikin. On hyvä, että lasten opetuksessa, harrastuksissa ja muutenkin on uusia ulottuvuuksia ja että lapset ja nuoret suuntautuvat nykyaikaan ja tulevaisuuteen. Joitakin sudenkuoppia virtuaalimaailman nopea kehitys kuitenkin sisältää lasten ja nuorten kannalta. Siksi mediakasvatuksen tulisi olla suunniteltua ja systemaattista. Pitäisi ehdottomasti suunnata mediakasvatus lasten vanhemmille: neuvolan, varhaiskasvatuksen ja koulun kautta – vai onko olemassa jo rakenteet, joilla vahvistetaan vanhempien tietotaitoa näissä asioissa?

Miksi kirjoitan tästä paljon puhutusta aiheesta? Syynä on se, että ensinnäkin perheet, joissa on pieniä lapsia, voisivat vielä suunnitella millaisissa virtuaaliympäristöissä he toivovat lastensa viettävän aikaa ja kuinka paljon. Tässä vaiheessa vanhemmat voivat vielä miettiä, miten he toivovat muiden lapsen kehitykseen ja kasvatukseen vaikuttavien elementtien painottuvan lastensa elämässä. Kun lapset kasvavat, on vaikeampi vaikuttaa, koska lapsi on tottunut viettämään aikaansa esimerkiksi pelaten ja elokuvia katsellen, eikä muu tekeminen tunnu kiinnostavalta. Joillekin nuorille pelimaailma voi olla ainoa kiinnostava tekeminen, eivätkä he ymmärrä miksi pitäisi tehdä muita asioita tai olla ”luomuvuorovaikutuksessa”. Miksi on hyväksi rajoittaa virtuaalimaailman käyttöä? Osa näistä syistä ovat omia mielipiteitäni, jotka nojaavat siihen mitä ollen tässä elämässä nähnyt ja kokenut terapeuttina, vanhempana ja kanssakulkijana. Osa tämän asian tiimoilta esiin tuoduista näkökulmista on asiantuntijamielipidettä ja osa tutkittua asiaa.

Kun lapsi elää perheessään, yleensä aikuiset jäsentävät lapsen maailmaa ja näyttävät ja opettavat lapselle, miten maailma toimii ja miten täällä toimitaan. Virtuaaliympäristöjen aikakaudella saattavat roolit kääntyä joskus toisin päin. En löytänyt enää Helsingin Sanomien artikkelia, jossa ylpeä isä kertoi 4 vuotiaan lapsen opettavan äidilleen iPadin käyttöä. Varmasti hellyttävää eikä yksittäisenä virtuaaliasiana mitenkään vaarallinen, mutta jos laajemmin asiat kääntyvät niin, että lapsi pienenä opettaa ja auttaa vanhempia, on vastuu liian suuri lapselle.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen varoittaa virtuaaliympäristöjen vaikuttavan lapsuuteen esimerkiksi siten, että spontaani ja luova leikki vähenee. Seuraavassa Sinkkosen artikkeliin linkki: http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288621361623.html

Lapsen kehitykselle on tärkeää, että hän käyttää kehoaan ja aistejaan. Hän yhdistelee kokemuksiaan, havaintojaan ja tietojaan. Näin hän rakentaa kuvaansa maailmasta. Monet vanhemmat ajattelevat, että kun lapsi on näppärä käyttämään tietokoneen hiirtä, hänen silmä-käsi yhteistyönsä on kehittynyttä. He saattavat ihmetellä, kun esikoulusta tai päiväkodista kerrotaan että edellä mainitussa taidossa olisi vielä harjoiteltavaa. Kokemuksen tuoma havainto: tietokoneella hankittu silmän ja käden yhteistyön taito ei yleisty kynän käyttöön, rakenteluun, vaatteiden napitukseen, käsitöihin, askarteluun, puutöihin ja muihin edellä mainittua taitoa vaativaan puuhaan. On siis tärkeää, että lapsi säilyttää mielenkiintonsa leikkimiseen ja luovaan tekemiseen sekä arjen puuhiin. Tämä kiinnostus saattaa joillakin vähentyä huomattavasti, jos lapsi on lumoutunut lähes riippuvuuteen asti virtuaalimaailmaan. Vanhempainnetti antaa tietoa nettiriippuvuudesta: http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukivinkit/nuori_viettaa_liikaa_aikaa_tieto/

En tiedä kuinka paljon neuvolassa tuetaan vanhempia mediakasvatusasioissa, mutta olisi hyvä, jos asia olisi esillä silloin, kun lapsi on vielä pieni vauva, koska vanhemmat voivat ennalta ehkäistä virtuaaliympäristöjen haittoja. Tämän voi tehdä ainakin siten, että huolehtivat riittävästä vuorovaikutuksesta, leikistä ja toiminnasta ja vastaavat lapsen emotionaalisiin tarpeisiin tarpeeksi. Pelien ja muiden virtuaaliteemojen äärelle ehtii, kun lapsi on vanhempi, ehkä vasta jopa kouluikäisenä? Kun lapsi kiinnostuu peleistä, on hyvä tehdä selkeät rajat, joita vanhempi valvoo. Näin lapsi tottuu siihen, että pelaaminen ei ole hänen ”yksityisasiansa” vaan vanhemman ohjauksessa ja valvonnassa tapahtuvaa. Näissäkin asioissa on tärkeää, että säilyy yhteys lapsen ja vanhemman välillä. Vanhempien kontrollointimahdollisuus vähenee lapsen kasvaessa ja jos lapsi on tottunut keskustelemaan asioistaan ja kokemuksistaan vanhempien kanssa, pulmien syntyminen on epätodennäköisempää. Kun lapsi pelailee kaverien kanssa ja saa myös vinkkejä heiltä, mahdollistuu se, että lapsi käy netissä sivuilla, jotka eivät ole sopivia hänen emotionaaliselle kehitykselleen. Samoin hän saattaa pelata pelejä, jotka esimerkiksi sisältävät väkivaltaa ja ovat kiellettyjä hänen ikäisiltään. Eräs perheneuvolapsykologi puhui radion keskusteluohjelmassa siitä, että perheneuvolaan oli tullut asiakkaiksi joitakin traumatisoituneita lapsia vanhempineen. Aluksi ei löytynyt langanpäätä, kuinka auttaa perheitä, koska kaikki vaikutti olevan olosuhteiltaan hyvin. Työskentelyn edetessä selvisi, että lapset olivat pelanneet netissä peliä, joka oli sillä hetkellä suosittu ja sisälsi elementtejä, jotka eivät sopineet sen ikäisille lapsille. Vanhemmat eivät olleet tietoisia näistä peleistä aiemmin. Mediakulutuksen monista polista, kuten esimerkiksi virtuaalipelien sisältämän väkivallan vaikutuksesta on tutkittua tietoa Mediakasvatusseuran julkaisussa: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-2-1.pdf

Julkaisussa on myös positiivisia asioita virtuaaliympäristöjen käyttämisestä, myös peleistä. Pelejä käytetään oppimisympäristöinä. Monissa kouluissa osa läksyistä tehdään netissä ja opettaja voi seurata oppilaan työskentelyä. Julkaisussa on myös esitelty joidenkin adhdn kanssa elävän lapsen hyötyneen peleistä. Vaikutukset ovat yksilöllisiä ja riippuvaisia myös siitä millaisia pelejä ja kuinka kauan pelataan. Kokemusten tuomana ovat myös havainnot niistä lapsista, joiden vireystila ei pääse laskemasan, koska ovat vapaa-aikanaan paljon kiinni vauhdikkaissa peleissä. Näin stressin säätelykyky ei kehity vaan nämä lapset ovat alttiina stressille jatkuvasti. Toisaalta, on tutkimuksia, joiden mukaan lapsi pääsee juuri pelien avulla eroon stressistä.

Jos lapsi tai nuori on jo lumoutunut pelien maailmaan ja sosiaaliset suhteetkin ovat kiinni virtuaalimaailmassa, niin mitä vanhempi voi tehdä? Vanhempain netistä löytyy vinkkejä tähänkin. Oma ajatukseni tästä on, että vanhemmat ja muut läheiset pyrkisivät tekemään muita asioita yhdessä ja totuttautuisivat yhdessä tekemään muita asioita enemmän ja ehkä myös etsisivät ”liveharrastuksen” lapselleen. Asiasta täytyy myös keskustella lapsen tai nuoren kanssa. Hyvän tunneyhteyden säilyttäminen on tärkeää ja vanhempien on hyvä olla kiinnostunut peleistä ja lapsen käyttämästä mediasta. Pelejä voi pelata yhdessä ja keskustella niistä ja kokemuksista, joita on virtuaalimaailmasta saatu. Hyviä vaikutuksiakaan ei sovi unohtaa. Jos lapsi tai nuori on ujo, voi sosiaalisten suhteiden luomiselle virtuaalinen ympäristö antaa mahdollisuuden tai alun. Monipuolisuus on se tärkeä asia. Olen havainnut, että nuoret puhuvat peleistä paljon. Nuori, joka ei harrasta näitä pelejä voi olla ryhmässä aika ulkopuolinen.

Jos lapsi tai nuori on jäänyt koukkuun peleihin tai muihin mediamaailmoihin tai muuten viettää aikaansa niiden parissa ”liikaa”, on tärkeää, että vanhemmat havaitsevat asian ja auttavat lasta tai nuorta eteenpäin tilanteesta. Vanhempina ja lasta ja nuorta ympäröivinä aikuisina olemme kuitenkin tästäkin asiasta vastuussa. Olemme aikanaan mahdollistaneet sukelluksen virtuaalimaailman syövereihin ja jos siitä tulee ongelmia, tulee meidän auttaa lapsiamme. Ehkä sittenkin se pikkuiselle joululahjaksi annettu iPad kannattaa pitää aikuisten käytössä – toistaiseksi – tai ehkä on parempi laittaa se kaappiin: aikuisetkin ovat lapsen kannalta parhaimmillaan ihan live ympäristöissä. Vai mitä?

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: mediakasvatus, virtuaaliympäristö, netti, pelit

Liike ja asennot arjessa ja koulutyössä

Lauantai 28.11.2015 - Marja Laakso

Hyvin monet lapset istuvat paljon. Eivät tietenkään kaikki. Onhan niitäkin lapsia, joiden peppu ei pysy tuolissa kolmea minuuttia kauempaa. Mutta usein, kuitenkin tapahtuu ihme, kun tällaisenkin lapsen asettaa ruudun ääreen. Ei siis ikkunaruudun ääreen vaan ruudun, josta aukeaa virtuaaliympäristö.  Ja ihme on se, että villeinkin lapsukainen tuijottaa ruutua lumoutuneena jopa tunteja. Aiemmat sukupolvet koukutti tv ja sittemmin tv:n kautta vhs videot. Jos itse halusin koulukuttua lapsena telkkariin, saatoin valita Tenavatuokion, Niksulan väen tai Pertsan ja Kilun. Tosin koukuttuminen ei kestänyt kauaa, koska ohjelma loppui pian ja seuraava tuli sitten jonain toisena päivänä. Nyt lasten mielen valtaa tv:n lisäksi tietokone, ibad, kännykkä ja muut äksboksit ja playstationit. Jotkut pelit kannustavat käyttämään kehoa, kuten Wii-niminen peli. Kuitenkin suurimman osan näiden laitteiden kanssa istutaan. Koulussakin istutaan, ei kylläkään koko aikaa eikä kaikilla tunneilla, mutta suhteellisen paljon useimmissa kouluissa. On myös opettajia, jotka panostavat paljon suunnitteluun ja järjestelyyn jotta oppilaiden aktiivinen toimiminen vahvistuisi ja istumisen osuus olisi vähäisempi.

Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ovat väestössä yleisin kipua ja työkyvyttömyyttä aiheuttava sairausryhmä. Yli miljoonalla suomalaisella on jokin pitkäaikainen tuki- ja liikuntaelinten sairaus.(Duodecim, Terveyskirjasto) Nuoren Suomen tutkimuksen mukaan yli puolet lapsista ei liiku riittävästi. Jopa leikki-ikäiset lapset liikkuvat liian vähän.

Istumisen haittoja on listannut muun muassa liikuntafysiologi Arto Pesola seuraavasti

1)      Istuessa suuret lihasryhmät ovat passiivisena. Passiiviset lihakset kuluttavat vähän energiaa, millä on moninaisia seurauksia kehon aineenvaihdunnalle.

2)       Istumisen vaikuttaa tuki- ja liikuntaelimistön rakenteisiin. Kumaralla selällä, esimerkiksi keho etukenossa, istuttaessa selän välilevyjen etureunat painuvat yhteen ja paine lisääntyy välilevyjen takaosassa puristaen nestettä välilevyjen välistä pois. Huono istumisasento myös venyttää ja heikentää selän takaosan lihaksia.

3)      Lihasten passiivisuuden aiheuttaman energiankulutuksen laskun lisäksi, istumisasennossa paine lisääntyy reiden takaosissa ja lantion alueella. Sitä kautta lantion alueen sekä alaraajojen aineenvaihdunta vaikeutuu entisestään.

(http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/01/20/mika-siina-istumisessa-niin-vaarallista-asiantuntija-vastaa)

Istumisen vaikutukset aineenvaihdunnalle vaikuttavat myös todennäköisesti lapsen vireystilaan ja sitä kautta oppimiseen. Ihmisen keho, etenkin kasvavan lapsen keho on tarkoitettu liikkumiseen. Lapsi myös oppii liikkumalla ja aistit kehittyvät. Esimerkiksi näköaisti saa monipuolisia ärsykkeitä ympäristössä liikkuessa. Eri havaintomallien muodostamiseen vaikuttavat muun muassa havainnot näkemisen kohteiden eri ominaisuuksista. Esimerkiksi näköjärjestelmän ”missä”- näkövirta on tärkeä ihmisen kyvylle aistia kolmiulotteista ulkomaailmaa sekä omaa kehoa ja näiden kahden suhteelle. Edellä mainittu oli vain pieni yksityiskohta aistien kaikenpuolisesta yhteydestä toisiinsa sekä kehon ja mielen toimintaan. (Sandström M, Ahonen J: Liikkuva ihminen – aivot liikuntafysiologia ja sovellettu biomekaniikka)

Miten voisi aktivoida lasten kehoja esimerkiksi koulupäivän aikana? On selvää, että monipuolisen liikkumisen lisääminen arkeen edistää lasten terveyttä nyt ja tulevaisuudessa. Se ennaltaehkäisee tuki- ja liikuntaelinsairauksien syntymistä. Liikkuminen edistää myös oppimista monin tavoin. Muut, kuin istuma-asento ja liikkeellä oleminen auttavat aivoja saamaan paremmin happirikasta verta, vähentävät vireystilaongelmia ja mahdollistavat myös eri oppimisväylien käyttämistä.

Edellä mainittu liikuntafysiologi suosittelee isojen jumppapallojen ja satulatuolien käyttämistä tuolien asemesta. Tästä onkin kokemusta, joistakin kouluista. Näin on tehty esimerkiksi kouluissa Joensuussa ja muillakin paikkakunnalla. Seuraavassa linkki Liikkuvan koulun sivuihin: http://www.liikkuvakoulu.fi/ideat/luokille-0-6/istumisen-vahentaminen

Koulussa voisi oppimisympäristöä suunnitella uusilla tavoilla. Etenkin alkuopetuksen luokilla voisi olla osa luokasta varattu ”vapaahetkien viettoon” eli niihin hetkiin, kun täytyy odotella jotain tai tehtävä on saatu tehdyksi. Tilasta riippuen tähän kohtaan luokkaa voisi varata monipuolisiin asentoihin ja liikkumiseen houkuttelevia välineitä. Jos tilaa on reilusti, voisi tilassa olla vaikka pieni liukumäki, jota saisi myös kiivetä vastamäkeen ja vaikka köysi, joka auttaisi vastamäkeen kiipeilyä. Roikkumista varten voisi olla rekki ja/tai renkaat, pomppimista varten pieni trampoliini ja isoja jumppapalloja. Suuret traktorin sisäkumirenkaat olisivat käyttökelpoisia myös. Jos tilaa ei ole paljoa, voi varmastikin sijoittaa tällaiselle alueelle roikkumispaikan, pari säkkituolia ja jumppapalloa. Oppilaat voisivat käyttää vaihdellen satulatuoleja ja jumppapalloja tavallisten tuolien sijaan. Opiskelun voisi luokkatilassa suunnitella kolmeen tasoon. Ryhmät voisivat tehdä ryhmätyötä lattialla, samoin kuin tehtävien tekemisessä voisi istua lattialla tai olla vatsallaan jumppapallon päällä, osa työskentelystä voisi olla pöydän ääressä joko perinteisillä tuoleilla tai vaihdellen jumppapallojen päällä tai satulaistuimissa. Kolmas taso voisi olla seisoen. Esimerkiksi tietokoneet, joilla hankitaan tietoa sekä mahdolliset hakuteokset voisi sijoittaa korkeille tasoille, joiden ääressä seistään. Näitä kolmea tasoa pyrittäisiin käyttämään mahdollisimman monilla niillä tunneilla, jotka toteutetaan luokkatilassa. Opetuksessa olisi tärkeää myös käyttää muita, kuin luokkatiloja. Tähän varmasti pyritäänkin. Opetuksen vieminen ulos, museoihin, taidenäyttelyihin, kirjastoihin ja muihin kohteisiin vaatii opettajilta paljon työtä ja suunnittelua. Havaintojen läpikäyminen ja käyttäminen oppimisen materiaalina on myös paitsi haastavaa myös antoisaa.

Yläaste- ja lukioikäisten oppimisympäristöissä tulisi myös ottaa huomioon ergonomia ja mielekkäät oppimisympäristöt. Lisäksi oppilaille tulisi antaa tietoa sekä mahdollisuus vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Oman lukioikäisen poikani opettajat ja koulutoverit ovat tottuneet siihen, että hän käyttää satulaistuinta tuolin päällä ja jumppailee ja venyttelee kesken tunnin.

Liikkumisen huomioiminen varhaiskasvatusympäristöissä on helpompaa, koska jo perinteisesti pikkulapsipedagogiikka on perustunut leikkiin, liikkumiseen ja toimintaan. Tosin ympäristön muokkaaminen liikkumaan haastavaksi on myös tärkeä osa pedagogista suunnittelua. Esimerkiksi taaperoikäisten olisi hyvä liikkua pehmeillä alustoilla, joilla olisi myös erilaisia haastavia elementtejä ja esiopetusikäisten taas olisi hyvä laskeutua konttaamaa, ryömimään ja liikkumaan neljällä raajalla.

Työssäni olen huomannut monien lasten kärsivän esimerkiksi kireistä takareisistä. Tällöin lattialla istuminen on vaikeaa eivätkä molemmat kädet vapaudu toimintaan, koska lapsi joutuu nojaamaan käteen lattialla istuessaan. Kireät takareidet voivat vaikuttaa myös lantion asentoon ja näin laajemminkin tuki- ja liikuntaelinten terveyteen. Taukojumppa ja venyttely olisikin tärkeä osa lapsen päivittäisiä toimia.

Toivottavasti 2016 käyttöön tuleva uusi opetussuunnitelma mahdollistaa opetuksen suunnitteluun joustoa, jolloin on mahdollista ottaa lasten kokonaisvaltainen hyvinvointi huomioon opetuksessa.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: liikkuminen, koulu, ergonomia

Turvallisuus vastaan vapaus harjoitella ja kokea

Sunnuntai 8.11.2015 - Marja Laakso

Turvallisuus vastaan vapaus harjoitella ja kokea

Jokaisella vanhemmalla ja lasten kanssa toimivalla aikuisella on sisäinen intuitio siitä mikä on turvallista lapselle ja mikä ei. Miten tämä intuitiivinen tapa suhtautua ja toimia on syntynyt jokaiseen yksilöön itseensä, on kyllä moniulotteinen. Siihen on mahdollisesti vaikuttanut se, kuinka itse olemme varhaisissa vaiheissa saaneet liikkua ympäristössä ja kokeilla fyysisiä rajojamme. Myös temperamentti, ahdistusherkkyys ja muut ominaisuudet ovat vaikuttamassa siihen, kuinka turvallisuushakuisesti toimimme suhteessa lapsiin.

Lapsen vanhemmat pyrkivät auttamaan lasta välttämään kolhuja, tapaturmia ja onnettomuuksia. Tämä on tärkeä osa lapsen kasvatusta, opetusta ja suojelua. Lapsen vanhemman on hyödyllistä tarkastella omaa toimintaansa suhteessa lapsen kykyihin, tarpeisiin sekä mahdollisuuksiin. Lapsi oppii ympäristöstään, läheisiltä ihmisiltä sekä oman kokemuksen kautta tärkeitä asioita turvallisuudesta. Läheisten on hyvä pitää mielessä myös se, että lapsen tulee riittävästi saada kokeilla taitojaan ja kehoaan. Taaperoiässä, kun lapsi kiipeilee, hyppii, liukastelee erilaisilla alustoilla, tulee hänen antaa tehdä sitä. Tietenkään ei siinä määrin, että hän on vakavassa loukkaantumisen vaarassa. Jos lapsi kompastuu, tipahtaa huonekalun päältä, kaatuu pihalla pyörällään harjoitellessa, on vanhemman tai hoitajan tehtävänä lohduttaa, hoitaa ”pipejä” ja kertoa mitä tapahtui ja siitä, että lapsen kolhu paranee. Näin lapsi oppii riittävää varovaisuutta ja myös hänen tietoisuutensa kehostansa kasvaa. Taaperoa voi suojella liioilta kolhuilta tarpeen mukaan pitämällä kädestä kiinni hankalassa maastossa, pehmentämällä pudotusta sopivasti jne. Jos lapsi ei saa kokeilla ja kokea asioita kehollaan, voi seurauksena olla ylivarovainen lapsi tai sitten hän ei ehkä opi riittävästi varovaisuutta ja oman kehon hallintaa.

Varhaiskasvatuksen ympäristöt ovat merkittäviä lapsen kehityksen kannalta. Lapset viettävät arkisin ison osan hereillä olo ajastaan päiväkodissa, tai perhepäivähoidossa. Myös esiopetusvuonna on mahdollisuus valita oppimisen sisältöjä ja pedagogisia menetelmiä monipuolisesti. Lapsen fyysisen ympäristön lisäksi vaikuttaa lapsen mahdollisuuksiin liikkua ja harjoittaa kehoaan, myös muut ympäristön osa-alueet. Kulttuurinen ympäristö, psyykkinen ympäristö ja sosiaalinen ympäristö ovat vaikuttamassa siihen, kuinka lapset liikkuvat. Saako sisällä juosta? Saako puihin kiipeillä pihalla? Saako huonekaluja käyttää leikkimisessä, entä rakennella majoja ulos ja sisälle? Jos lapset törmäävät toisiinsa ja satuttavat itsensä, he oppivat varomaan. Ainakin useimmat. Lasten kanssa työskentelevien, myös koulujen henkilökunnan on hyvä pysähtyä tarkastelemaan ajoittain näitä lasten ympäristöjä. Joillakin pienillä lisäyksillä voi olla iso merkitys lapsen motoriseen kehitykseen, liikkumisen säätelyyn ja toimijuuden tuntoon laajemminkin. Esimerkiksi kaatuneen (tai kaadetun) puunrungon tuominen pihalle tai sisätiloihin voi antaa uusia mahdollisuuksia tasapainoiluun, kehon hallintaan ja leikkiin. Samoin yhden pihapuun nimeäminen lasten kiipeilypuuksi. Tarvittaessa voi sovitusti olla yksi aikuinen turvaamassa kiipeilijöiden turvallisuutta puun läheisyydessä. Säännöt ja asenteet tulisi myös tarkistaa ajoittain. Esimerkiksi kun kuljetaan jonossa ja joku lapsista kulkee väärin päin tai muuten hassutellen, kehotetaanko toisiakin kokeilemaan samaa tai keksiä eri tapoja liikkumiseen vai opastetaanko lapsia kulkemaan liikoja temppuilematta? Sääntöjä ja toimintatapoja muokkaamalla lapset voivat saada enemmän mahdollisuuksia luontevaan harjoitteluun arjessa.

Työni yhteydessä olen paljon tekemisissä koulujen ja päiväkotien henkilökunnan kanssa. Kuulen välillä siitä, että vanhemmilla on ohjeistuksia lapsen kanssa toimimiseen, jotka rajoittavat uusien kokemusten karttumista. Esimerkiksi vanhemmat saattavat ilmoittaa, että lapsi ei saa lähteä retkelle, koska vanhemmat pelkäävät, että lapsi joutuu alttiiksi esimerkiksi tapaturmalle. Opettajien ja muun henkilökunnan kanssa kannattaa keskustella, jos vanhempana on huolissaan lapsen turvallisuudesta vaikkapa retkillä tai muun toiminnan yhteydessä. Kuitenkin useimmiten koulujen ja päiväkotien henkilökunnat osaavat arvioida tilannetta lasten kannalta juuri niissä ympäristöissä, joissa toimivat. Toki lapsen tai nuoren yksilölliset ominaisuudet tulee ottaa huomioon ja tarvittaessa varmistaa riittävä turvallisuus. Moniin koulun tai päiväkotien retkiin voivat vanhemmat osallistua niin halutessaan. Lapsen turvallisuuteen voi parhaiten vaikuttaa siten, että opetellaan yhdessä hallitsemaan riskejä ja toimimaan turvallisuutta arvostavasti. Suositeltavaa ei ole se, että lasta estetään liikkumasta ympäristöissään. Tietenkin ikä- ja kehitystaso tulee ottaa huomioon silloin, kun tuetaan lasta itsenäiseen turvalliseen liikkumiseen.

On myös lapsia, joiden kyky huolehtia itsestään on alentunut syystä tai toisesta. Kehitykselliset häiriöt, aistivammat ja psyykkiset häiriöt voivat vaikuttaa lapsen kykyyn huolehtia turvallisuudestaan. Aistisäätelyhäiriöt vaikuttavat kivun kokemiseen, kehon hallintaan ja itsen ja ympäristön suhteisiin. Joillakin lapsilla se ilmenee varomattomuutena, jatkuvana liikkeellä olona ja elämyshakuisuutena, jolloin vaarantaju voi hämärtyä. Nämä lapset tarvitsevat tavallista enemmän aikuisen apua toiminnan säätelyssään. Joillakin voi aistisäätelypulmat johtaa siihen, että lapsi välttelee käyttämästä kehoaan ja kieltäytyy esimerkiksi kokeilemasta liukumäkeä tai keinua. Tällöin taas lapsi tarvitsee tukea ja rohkaisua ympäristössä liikkumiseen. Toisinaan lapsi voi myös tarvita myös ammattiapua näiden pulmien kanssa. Jos vanhempana, opettajana tai hoitajana havaitsee lapsen toiminnassa tällaisia pulmia, tulee vanhempien ja henkilökunnan yhdessä jakaa huoli lapsen tilanteesta. Vanhempien kannattaa sitten ottaa yhteyttä neuvolaan, kouluterveydenhuoltoon tai terveyskeskuksen lääkäriin tai muuhun tahoon, jota perhe käyttää sairauksien hoidossa. Varhaiskasvatuksessa voi konsultoiva erityislastentarhanopettaja (kiertävä erityislastentarhanopettaja) olla tukemassa perhettä ja päivähoitoa yhteistyöhön ja mahdollisten tutkimusten aloittamiseen. Koulussa taas toimivat oppilashuoltotyöryhmät, jotka voivat tukea näissäkin asioissa.

Jos lapsella on jokin aistivamma, esimerkiksi kuulovamma, täytyy ympäristössä opettaa lasta huomioimaan tämä ominaisuus. Esimerkiksi liikenteen havaitseminen vaatii erityistä tarkkaavaisuutta, koska lapsi ei välttämättä kuule ajoneuvojen ääntä tai sitä mistä suunnasta ne lähestyvät.

Turvallisuus vastaan mahdollisuus harjoitella ja leikkiä ovat vähän kuin tasapainolaudan kaksi päätä. Jos paino on vahvasti turvallisuuden puolella, se saattaa rajoittaa lapsen mahdollisuuksia toimia. Jos taas paino on ”vapauden” puolella, on tapaturmien mahdollisuus suurempi. Näistä puolista olisi tärkeää löytää sopiva tasapaino. Riittävästi mahdollisuuksia, mutta riskinottoa rajaten. Ympäristö aina mahdollistaa ja myös estää.

Hei, antaapa vinkkejä! Kommenttiosuuteen voi laittaa hyviksi koetut vinkit esimerkiksi päivähoidon ja koulun ympäristöihin liittyen!

Alla on joitakin hyödyllisiä linkkejä aiheeseen liittyen. Osa palvelee vanhempia, osa lasten kanssa työskenteleviä. Turvallista ja liikunnallista syksyn jatkoa!

 

http://www.tukes.fi/Tiedostot/Kemikaalituotteet/Oppaat/Turvallinen_koti_lapselle_opas.pdf

https://www.thl.fi/fi/web/tapaturmat/lapset-ja-nuoret/neuvola/pienten-lasten-tapaturmien-ehkaisy

https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/24385/URN:NBN:fi:jyu-201006102031.pdf?sequence=1

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/6133/sensomotoriikka.pdf?sequence=1

http://www.nmi.fi/fi/oppimisvaikeudet/motoriikka

Kirja aistisäätelypulmista: A. Jean Ayres: Aistimusten aallokossa

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: turvallisuus, motorinen kehitys, aistisäätely

Resepti: säännöllinen annos luontoa

Sunnuntai 1.11.2015 - Marja Laakso

Luonto ja kehitykselleen tukea tarvitsevat lapset ja nuoret

 

Mennäänpä jälleen metsään! Seikkailu- ja luontohenkisille lapsille voi metsä, kalliot ja rannat olla hyvin luontevia paikkoja saada elämyksiä ja harjoittaa taitojaan. Sen sijaan lapset, joilla on kehityksellisiä pulmia voivat kokea luontoympäristön liiankin haasteelliseksi. Sopivina annoksina luontoympäristö tarjoaa arjen kuntoutusta ilman, että sitä tarvitsisi nimittää kuntoutukseksi, vaan vain lapsen arjen puuhiksi.

Mitä on sensomotoriikka? Se on aistimusten yhdistämistä motoriseen tuottoon. Aistit ovat paitsi kuulo-, näkö-, tunto-, maku- ja hajuaistit, myös tasapainoaisti, liike-, lihas- ja nivelaistit. Esimerkiksi asennon säätelyyn lapsi tarvitsee eri aistijärjestelmien yhteistyötä. Jotta nämä järjestelmät voivat toimia joustavasti yhdessä, ne tarvitsevat harjoitusta monipuolisessa ympäristössä. Lapset elävät erilaisissa ympäristöissä: toisilla metsä ulottuu pihapiiriin, monilla lapsilla ulkoilupaikkana on tasainen piha kiipeilytelineineen ja hiekkalaatikkoineen. Lapset, joiden kehityksessä on haasteita, hyötyvät luonnollisesti monipuolisesta ympäristöstä, joka ei ole ennustettava liikkumisen kannalta, vaan kulkiessa täytyy käyttää aistejaan aktiivisesti. Kukapa ei tästä hyötyisi? Tärkeää on myös toistuvuus.  Retki silloin tällöin on mukava, mutta hyötynäkökulma ei korostu, vaikka retki olisi pitkä. Jos on mahdollista järjestää pienikin retki usein, vaikuttavuus on jo eri luokkaa. Myös päiväkodit ja koulut voivat saada iloa ja hyötyä luontoympäristöstä kuntoutuksen ja oppimisen kannalta.

Lapsi, jolla on motorisia pulmia tai ongelmia pitkäjänteisyydessään voi olla haluton retkeilemään. Lapsi voi myös pelätä metsää. Lapset, joilla on aistisäätelyongelmia voivat kokea ympäristön eri tavalla, kuin muut. Esimerkiksi, jos lapsen aistikokemukset ovat jäsentymättömiä, hän saattaa kokea, että tuuli heiluttaa puita pelottavan voimakkaasti. Lapsi voi kokea luonnossa liikkumisen työlääksi tai hän saattaa kompastella poluilla. Tällöin kannattaa etsiä pieni sopiva luontoreitti, joka ei ole liian pitkä ja hankala. Tätä tutuksi tulevaa reittiä kannattaa kulkea usein. Lasta voi motivoida siten, että sopivassa kohdassa reittiä pidetään evästauko ja hän voi jo lähtiessään ennakoida levähdyspaikan sijainnin. Reitin varrella voi olla myös ”yllätyspaikka”, joka voi olla kivenkoloon tai puunrunkoon piilotettu loru, kuva tai muu pieni mukava asia. Lapsen kanssa kannattaa olla vuorovaikutuksessa pitkin matkaa ja nimetä ympäristöstä asioita. Lapsi kokeilee usein spontaanisti monia asioita, esimerkiksi kiipeämistä tai kulkemista vaikkapa hyllyvällä alustalla. Mahdollisia vaaran paikkoja kannattaa arvioida ja välttää jatkuvaa kieltämistä. Pienen lapsen ollessa kyseessä turvallisuudesta voi huolehtia vaikkapa pysyttelemässä lähellä ja olemalla valmiina ottamaan lapsi vastaan, jos hän on vaarassa esimerkiksi liukastua. Turvallisuusteema on tärkeä ja ansaitsee paneutumista asiaan. Palaan tähän teemaan tulevassa kirjoitelmassa.

Lapsen tarkkaavaisuutta voi ohjata näyttämällä hänelle asioita, kokeilemalla ja tutustumalla niihin yhdessä. Kun lapsi kiinnostuu luonnossa olevasta asiasta, kannattaa liittyä tähän kiinnostuksen kohteeseen ja laajentaa lapsen näkökulmaa tästä. Näin lapsen tarkkaavaisuus kehittyy ja hän tottuu ottamaan tietoa aikuiselta. Mahdollisia myöhemmin ilmaantuvia tai jo olemassa olevia tarkkaavaisuuden ongelmia voi ehkäistä ja lieventää jo varhaisista vaiheista saakka. Luontoympäristö voi omalta osaltaan auttaa tässä.

Kaikilla lapsilla ei ole mahdollista päästä säännöllisesti luontoon vaikkapa siksi, että he asuvat kaupunkiympäristössä. Miten silloin voi tarjota lapsille hyviä motorisia haasteita? Luontoon voi suunnata retken vaikka harvemminkin. Lisäksi voi luoda jokapäiväiseen ympäristöön ja etsiä ympäristöstä haasteita, joissa lapsi voi käyttää kehoaan monipuolisesti. Näitä ideoita on varhaiskasvatuksessa mietitty ”Lapsen sensomotorisen kehityksen tukeminen” -  koulutuksen puitteissa ja varmasti monissa muissakin yhteyksissä. Etenkin varhaiskasvatuksessa mahdollisuudet vaikuttaa lasten toimintaympäristöihin, ovat merkittäviä.

Jos lapsella tai nuorella on motorisia pulmia, kannattaa suunnata ympäristöön, jossa on helppokulkuisia polkuja. Esimerkiksi Nuuksion metsissä tällaisia reittejä on paljon. Välillä kannattaa lasta houkutella poikkeamaan helpolta kulkuväylältä pienemmälle haastavammalle polulle ja sitten palata takaisin helpommalle reitille. Näitä Nuuksion polkuja voi kulkea lastenrattaidenkin kanssa. Monet lapset, nuoret ja aikuiset tarvitsevat apuvälineitä liikkuakseen luonnossa. Esimerkiksi liikuntavammainen henkilö voi tarvita pyörätuolia. Tällöin päivittäinen luonnossa liikkuminen voi olla mahdotonta. Suomessa on olemassa useita esteettömiä luontopolkuja, joissa on myös esteettömiä taukopaikkoja. Lisää tietoa näistä mahdollisuuksista löytyy osoitteesta www.suomikaikille.fi. Aiheesta on juttu myös ylen sivuilla: http://yle.fi/uutiset/luonto_lahelle_esteettomasti/5256390

Jos lapsella on esimerkiksi cp vamma, joka vaikeuttaa liikkumista, kannattaa selvitellä mitä välineitä käyttämällä hän voi päästä nauttimaan luonnosta. Joitakin lapsia voi auttaa esimerkiksi polkupyörä, joka on juuri hänen tarpeilleen valikoitu. Suomessa toimii MALIKE- keskus (MALIKE: Matkaan, liikkeelle, keskelle elämää), joka ylläpitää välinevuokraamoja luonnossa liikkumisen ja harrastamisen mahdollistamiseksi. MALIKE toimii Tampereella, mutta vuokraamoja on myös Helsingissä ja Rovaniemellä. Lisää tietoa: www.malike.fi.

Lopuksi: haluan korostaa lähiluonnon merkitystä, koska se mahdollistaa luonnossa liikkumisen usein osana arkipäivää. Tällainen kohde voi olla lähimetsikkö, kalliot, puisto, järven tai meren ranta. Lapselle toistuvuus on usein mielekästä. Samaan kohteeseen voi mennä useita kertoja. Nykyään nousee lähialueille seikkailupuistoja-  ja halleja. Nämäkin ovat ihan mukava lisä arkeen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että niissä ärsykkeiden määrä on yleensä suuri ja se vaikeuttaa niiden jäsentämistä mielekkäästi. Lapsi saattaa kokea ne kaoottisena vaikka on innoissaan. Myös vireystilan säätely vaikeutuu, koska on paljon ääniä, nopeasti vaihtuvia tilanteita ja ympäristö on täynnä houkuttelevia kohteita. Usein käyntiä leimaa sisäsyntyinen kiire, että ehtii kaikkea kokeilla käynnin aikana. Vaikkapa näiden syiden vuoksi ei kannata jättää näiden kohteiden varaan monipuolisen liikkumisen harjoittelua vaikka ne voivat ajoittain olla myös osa sitä.

Lue myös: Metsä kasvattaa ja kehittää

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kehityksen tukeminen, luonto

Luontoympäristön rikkaus

Keskiviikko 28.10.2015 - Marja Laakso

Metsä kasvattaa ja kehittää

Suomalainen perus luonnonvara – metsä. Mitä se merkitsee lapselle ja lapsuudelle? Tähän teemaan jokaisella on varmaan itsensä näköisiä ajatuksia ja vastauksia. Mielikuviin vaikuttaa myös jokaisen omat kokemukset metsästä useimmilla näitä kokemuksia on jo lapsuuden ajoilta. Uskon, että koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista metsälapsuutta (mukaillen Ben Furmanin kirjan teemaa: koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus). Tarvitaan lapsenmieltä: rohkeutta, uteliaisuutta, varovaisuutta, aistien avoimuutta ja seikkailumieltä. Metsän voi kokea aina uudelleen ja lapsen tavoin. Myös metsän positiiviset vaikutuksen ulottuu myös meihin aikuisiin saakka.

Seuraavassa on tutkittua tietoa metsässä oleskelun hyvistä terveysvaikutuksista:

  • 10 minuuttia: verenpaine laskee
  • 20 minuuttia: mieliala kohenee
  • Tunti: tarkkaavaisuus paranee
  • Kaksi tuntia: elimistön puolustusmekanismit elpyvät, kun kehon hyvät poliisit, tappajasolut, lisääntyvät

Tässäkään ei vielä ole läheskään kaikki. On myös tutkittu, että pitkäaikainen oleskelu metsässä alentaa stressihormoneja elimistössä ja myös alttius saada vakavia sairauksia, kuten syöpää vähenee.

 (Lähde: Qing Li: Nippon Medical School, Tokio, Japani  sekä Yuko Tsunetsugu, Physiologican effects of nature visits ja The Physiological Effects of Forest Bathing, IUFRO2010 in Seoul)

Jos otetaan tarkasteluun lapsi ja säännöllisen luonnossa kulkemisen myönteiset vaikutukset, voin ihan lasten terapeuttina käyttämäni maalaisjärjen sekä myös opiskelemani aineiston perusteella käydä läpi myönteisiä vaikutuksia.

 

Motorinen kehitys:

Luonnossa liikkuessaan lapsi (tai nuori tai aikuinen) joutuu käyttämään aistejaan monipuolisesti ja yhdistämään eri aistikanavien kautta tulevaa tietoa. Epätasainen polku, jota monipuolistavat kivet, kaatuneet puunrungot, pienet ja suuret nyppylät ja epätasaiset alustat antavat mainion tilaisuuden yhdistää näön kautta tulevia aistimuksia tasapainoaistin, lihas- ja nivelaistin sekä tuntoaistin kanssa. Kaikki liikkeet joudutaan tällöin tiedostaen ja tiedostamattaan suunnittelemaan. Jos edessä on kaatunut puu, täytyy päättää mennäänkö yli vai ali, kuinka pitkä harppaus täytyy ottaa, jotta voi astua rungolle tai ylittää se. Näiden edellä mainittujen tilanteen kaltaisia ratkaisuja tehdään lyhyenkin luontoretken aikana lukemattomia.

Lapsi oppii myös ponnistelemaan luonnossa liikkuessaan. Kun kiipeää kivelle, ponnistelun palkintona on se, että voi katsella ympäristöään korkeammalta. Kun uuvuttaa, täytyy kuitenkin jaksaa eteenpäin, jotta joskus päästään perille. Lisäksi haastava maasto ja pehmeä alusta auttavat lasta saamaan hyvän kunnon, jolloin ponnistelu voi tuottaa mielihyvää.

Havaintotoiminnot:

Luonnossa myös niin sanotut kaukoaistit (maku, haju, pintatunto, kuulo) saavat osansa hyvistä virikkeistä. Luontoympäristö näyttäytyy meille aina erilaisena, koska vuodenajat ja sää vaikuttavat siihen. On nähtävillä liikettä esimerkiksi puissa, kun tuuli heiluttaa niitä, nähdään myös kauaksi ja voidaan havaita miten vaikkapa puut ”pienenevät” etäisyyden ollessa suurempi. Horisontaalisuus ja vertikaalisuus voidaan nähdä ja kokea. Nämäkin kokemukset vaikuttavat lapsen kykyyn hahmottaa asioita visuaalisesti. Entä kuuloaisti, onko luonnolla lisäarvoa siihen? On kyllä, esimerkiksi äänten jälkikaiut ovat erilaisia luonnossa, kuin sisätiloissa. Metsäympäristössä usein äänen jälkikaiku on ihanteellinen. metsäympäristö ei ole akustoitu niin että kulkijalle tulee kokemus kaiuttomasta tilasta, mutta häiritsevää jälkikaikua ei yleensä ole. Kuulon kautta voi myös tutkia ympäristöä ja yhdistää havainnot muihin aistihavaintoihin. Äänet ovat myös aina erilaisia, aina voi oppia uutta. Syksyllä oksissa viuhuu tuuli ja keväällä ääniympäristöä hallitsevat lintujen äänet.

Luonto myös maistuu. Tuoksuuko voikukka samalta, kuin maistuu? Jokaisella voi olla oma kokemus tästä. Kaikkea ei tietysti saa maistella. Aikuisenkin tulee yleensä selvittää mikä on turvallista suuhun pantavaa ja mikä ei. Koivun lehdetkin voi syödä, siis jos ei ole niille allerginen vai voikohan niille olla allerginen?

Havainnot muuttuvat tiedoksi. Kun ollaan yhdessä liikkeellä, saavat asiat ja kokemukset käsitteitä kielen kautta. Yhteinen kieli voi olla puhekieltä, viittomia ja tarvittaessa muita symboleja. Kieli on ajattelun väline. Tiedän esiopetusryhmiä, joissa opetetaan esiopetuksen keskeisiä teemoja luontoympäristössä. Keskeisiä teemoja ovat yleensä itsestä ja kaverista huolen pitäminen, ohjeiden kuuntelu ja noudattaminen sekä yhdessä kokeminen ja leikkiminen. Myös matematiikkaa, äidinkieltä, vierasta kieltä voi oppia luonnossa ja tietysti ympäristöoppia. Niin ja vastuullista käyttäytymistä ja ympäristöstä huolehtimista toivottavasti opitaan luonnossa myös. Arvot eli ympäristön kunnioittaminen, myötätunto paitsi toisia ihmisiä myös eläimiä, hyönteisiä ja kasveja kohtaan opitaan luontevimmin metsässä tai muussa luontoympäristössä.

 

Tee lapselle palvelus: vie hänet luontoon! Usein! Säännöllisesti! Voit tietysti tehdä palveluksen jollekin muullekin, vaikka vanhukselle. Tee palvelus itsellesi: ota lapsen seikkailumieli mukaan ja nauti, ja välillä myös kärvistele luonnossa. Luonto rakastaa meitä ihmisiä!

Miten luonto voi palvella erityisesti niitä lapsia ja nuoria, joiden kehitys kulkee omia polkujaan ja joilla on haasteita kehityksen eri osa-alueilla? Taidanpa palata tähän teemaan tuonnempana. Siitäkin löytyisi kirjoitettavaa. Katson ensin lukeeko kukaan tätä!

 

 

 

3 kommenttia . Avainsanat: metsä, luonto, lapsi, nuori, kehitys, hyvinvointi