Joillekin tämä huhtikuu on kuukausista julmin (nobelisti T.S. Eliotin käytetyin sitaatti)

Tapahtui katastrofi. Kouluampuminen. Uhreja on paljon. Ei vain menehtynyt 12-vuotias lapsi ja kaksi vakavasti loukkaantunutta ikätoveria, vaan myös heidän läheisensä, sukulaisensa, ystävänsä, kouluyhteisö ja myös tekijä itse ja hänen perheensä sekä monet monet muut.

Some miltei räjähti keskusteluista. Oli vihaisia ääniä, jotka tuomitsivat tekijän, perheen, koulun ja ”päätä silittävän” kasvatuksen. Oli myös myötätuntoisia mielipiteitä, jotka pyrkivät ymmärtämään ampujaa, vaikka eivät hyväksyneet tämän tekoa. Monet kysyivät, mikä meidän lapsiamme ja nuoria vaivaa, ja syiksi nousivat muun muassa riittämätön tuki ja mielenterveyspalvelut. Koulukiusaaminen ilmoitettiin mahdolliseksi motiiviksi.

Miten yksinäisiä meidän lapset ja nuoret voivatkaan olla? Eivät tietysti kaikki, mutta monet. Kokemus ulkopuoliseksi jäämisestä tai koulukiusaamisesta, voi olla tunnetasolla vaikea kokemus. Tunne siitä, ettei kelpaa, eikä ole riittävä, ystävyyden arvoinen. Siitä voi olla seurauksena syvä häpeä. Miten siitä kertoa, vaikka vanhemmalle tai opettajalle? Siitä ettei kelpaa, ehkä kertomisen jälkeen ei kelpaa myöskään aikuisen silmissä? Lapsen ja nuoren kokemus itsestä ei ole välttämättä kovin vakaa ja luottamus aikuisen arvostukseen ja aitoon apuun hädässä ei aina ole kovin vankka. Joskus viha voi peittää muut tunteet.

Ympäristö on muuttunut aikojen kuluessa

Itse muistan aikanaan koulussa, kun olin lähdössä jonkin tilaisuuden jälkeen koulusta kotiin, näin ikkunasta kiusaajani odottavan minua koulun ovella. Koulussa oli siihen aikaan kolikkopuhelin ja onnekseni löysin taskustani viidenkymmenen pennin kolikon. Ajattelin, että kun soitan äidille, hän auttaa minua jotenkin. Hänhän oli siihen aikaan töissä koulun lähellä olevassa kaupassa. Kipaisin siis soittamaan. Itkua tuhertaen kerroin pelostani hänelle. Hän vakuutti puhelimessa: ”ketään ei kiusata, kun kulkee pää pystyssä ja nauraa kiusaajille päin naamaa”. No, oivalsin ettei apua tule ja että vanhempani ei ymmärrä todellisuutta, jossa elin. Selvisin tilanteesta piiloutumalla kouluun ja lähtemällä pois, kun kiusaajat olivat luovuttaneet ja lähteneet tiehensä. Tämä oli vain esimerkki siitä, että aikuiset eivät välttämättä ymmärrä lapsen tai nuoren kokemusta. Se oli kokemus ”siihen aikaan”.

Tänä päivänä lapsi tai nuori todennäköisesti ahdistuksessaan menee kännykälleen ja käyttämälle sovellukselleen. Kenties hän on vihainen ja löytää videon, jossa on joku myös vihainen, ja ehkä löytyy video, jota katsomalla viha saa oikeutusta tai jotain, joka resonoi oman tunteen kanssa. Algoritmi alkaa syöttää aiheesta lisää ja lisää videoita. Tunnekokemus ehkä lisää videoiden katsomista, ja näin vuoropuhelu tekoälyn kanssa saa jatkoa. Tämä on tietysti yksi kulku tunteen käsittelylle, ei toki ainoa, eikä kaikkia lapsia ja nuoria koskeva.

Digimaailma on yksi merkittävä ”kasvattaja” tämän päivän lapsille ja nuorille. Tähän me vanhempi sukupolvi emme osanneet tulevien sukupolvien lapsia ja nuoria valmistaa. Sovellukset kaappaavat lasten ja nuorten huomion ja jotkut viettävät siellä kasvuvuosinaan niin paljon aikaa, että se ei voi olla vaikuttamatta heidän kehitykseensä. Ja mitä me aikuiset tehdään? Katsotaan uutisia, somea, verkkokauppoja, ohjeita kännykästä. Perheet kertovat itse, että usein iltaisin kaikki perheessä ovat omilla ruuduillaan.

Kutsu vuorovaikutukseen

Ei nosteta käsiä pystyyn ja ajatella: ”me ollaan hävitty tää peli”. Voimme aloittaa pienin askelin, kun vain päätämme. Tarvitseeko lapset kännykkää ala-asteella, voisiko vaikkapa ranteeseen laitettava puhelinkello vielä riittää jonkin ajan? Painetta tulee kyllä siitä, että kaikilla muilla on puhelin, uhkaako ulkopuolisuuden tunne sitä kautta? Voisiko vanhempi, tai joku muu aikuinen, jakaa ulkopuolisuuden tunnetta? Vaikeita tunteita elämänpolulla tulee kyllä ja niitä voisi oppia ottamaan vastaan yhdessä. Miten vanhempi itse kestää sitä, että lapsi kokee vaikeita asioita?

Erilaisia puuhia voisi tehdä yhdessä siten, ettei kännykkä hallitse tilannetta. Toki sieltä voisi vaikka pizzaohjeen katsoa, jos yhdessä värkätään pizzaa, mutta muuten ei eksyttäisikään somen syövereihin, vaan oltaisiin yhdessä tekemisen äärellä. Koska virtuaalimaailma kuuluu tavalla tai toisella meidän jokaisen elämään, on tärkeää lapsen kanssa keskustella sen lasta kiinnostavasta sisällöstä, vanhemman mahdollisesta huolesta ja rajaamisen tarpeista. Tietyissä tilanteissa voisi sopia, etteivät ruudut ole mukana missään roolissa ja muutenkin rohkeasti rajata lapsen puhelimen käyttöä perustellen kuitenkin, että miksi. Mitä pienempi lapsi, sitä suurempi on vanhemman vastuu ja oikeus suojella lasta netin haitoilta. Voisiko ”leikkitreffit” ja kavereiden luona yökyläilyt sopia yhdessä vanhempien kesken ”digivapaiksi” tai perustaa asuinalueen digivapaan lapsuuden tukemiseen Facebook ryhmän? Näin some voisi tukea somevapaata lapsuutta.

Koulukiusaamisen ratkaisematon ongelma

Useimmissa yhteisöissä on ongelmia, ainakin ajoittain. Nyt olisi aika pohtia sitä, millaiset yhteisöt tukevat lasten ja nuorten kasvua. Minkälaisia meidän aikuisten yhteisöt ovat? Onko meillä niissä hyvä olla? Lapsia kasvattavissa yhteisöissä olisi tärkeää, että aikuisetkin niissä viihtyisivät. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus saada äänensä kuuluviin, tulla huomatuksi ja kohdatuksi. Yhteisöissä pitäisi olla säännöt, jotka ovat selkeät ja kaikkien tiedossa. Asioista keskusteleminen, vaikeidenkin asioiden esille ottaminen pitäisi olla turvallista. Yhteisön jäsenien kanssa pitäisi ongelmia ratkaista yhdessä, kuitenkin siten, että aikuiset vastaavat lopputuloksesta. Kasvaminen yhteisöllisyyteen alkaa jo varhaiskasvatuksessa. Oikeastaan jo aikaisemmin, perheessä mihin lapsi syntyy. Yhdessä tekeminen kasvattaa. Kasvuympäristön turvallinen rakenne, riittävän hyvät tunnesuhteet, yhteys sekä ikätovereihin, että muihin, mahdollisuudet harjoitella omia taitojaan ja haastaa oppimistaan ilman haitallista kilpailuasetelmaa, ovat kasvuympäristöön tarpeellisia elementtejä. Koulukiusaamisen ongelmasta on puhuttu paljon, mutta sen vähentäminen vaatii ennaltaehkäisemistä ja uusia malleja toimintakulttuuriimme. Voisimme ajatella, että osallistua voi eri tavoin asioihin vaikka yksilö ei olisi ”ulospäin suuntautunut”. On ihan yhtä ok olla ujo tarkkailija, kuin myös aktiivinen ideoija.

Turvallinen ympäristö

Ei yksin mielenterveyspalveluiden lisääminen, vanhemmuuden tukeminen, digitaalisen ympäristön rajaaminen, aselakien muuttaminen, entistä parempien yhteisöllisten ympäristöjen rakentaminen ja kiusaamiseen puuttuminen takaa sitä, ettei tragedioita tapahtuisi. Voimme vahvistaa kaikkia edellä mainittuja. Tarvitaan myös sitä, että turvalliset aikuiset ovat saatavilla ja myös aktiivisia lasten ja nuorten elämässä.

Nyt on jäljellä toipuminen. Vaikeinta se on tragedian osapuolille, ennen kaikkea uhreille ja heidän läheisilleen, mutta myös tekijä ja hänen perheensä todennäköisesti kärsivät syvästi. Toivottavasti heidän tarvitsemansa apu järjestyy nyt ja myös myöhemmin. Tämä huhtikuun 2024 kouluampumistragedia jättää syvät ja pitkäaikaiset jäljet moniin. Huolehditaan toisistamme. Ei jätetä yksin ketään. Kiusaamisen takankin on usein pelko, häpeä ja riittämättömyyden tunne. Autetaan lapsia huomaaman ne tunteet ja selviämään niiden kanssa entistä paremmin, ja koitetaan myös itse pärjätä noiden tunteittemme kanssa.