Korona-suru

Perjantai 3.4.2020 klo 13.37


Taistelen kaikenlaisten videoyhteyksien kanssa. Aikuinen poikani, joka on  tullut opiskelukaupungistaan etäopiskelemaan lapsuuden maisemiin, saa olla kärsivällinen testaillessaan kanssani eri etäyhteysmahdollisuuksia. Välillä tekisi mieleni heittää koko tietokone seinään. Hyvää harjoitusta tunteiden hallintaan.

Tämä on vielä pientä. Eilen vein vanhan laitteen äidilleni, jota en nyt ole viikkoihin päässyt lähietäisyydeltä katsomaan. Olin jo kuullut pitkään hänen äänessään ”tekoreippautta”, kun olemme puhelimessa puhuneet. Puhelimessa kun on vaikea päästää aitoja tunteita esille. Vilkutin hänelle palvelutalon parkkipaikalta. Hän katsoi neljännen kerroksen ikkunasta ja vilkutti takaisin. Hän jäi sinne vilkuttamaan alakuloisen näköisenä, kun hyppäsin autoon lähteäkseni pois. Silloin tuli minullekin itku. Toivon vain, etteivät nuo ikäihmiset kuole suruun tuolla eristyksissä omissa oloissaan. Vaikka heillä on ruokaa ja hoivaa ja vaikka ihanat hoitajat tekevät kaikkensa tukeakseen vanhuksia vaikeassa tilanteessa, voi yksinäisyyden tunne olla lannistava. Jos tätä kestää kauan, tuntuu todella vaikealta jättää läheinen kulkemaan, jotkut kenties viimeisiä kuukausia, elämän polkuaan omissa oloissaan. Puhelin ei korvaa läsnäoloa.

Ajellessani kotiin, kuulin radiosta, että synnyttävät äidit saavat ottaa tukihenkilön mukaan vain synnytyssaliin. Läheiset eivät voi vierailla synnyttäneen äidin ja vauvan luona. Tuokin uutinen tuntui nyt vaikealta. On raskasta ajatella niiden perheiden tilanteita, jotka saavat lapsen nyt tämän katastrofin keskellä. Vaikka, toisaalta ehkä juuri pienen ihmeen saaminen tuntuu lohduttavalta ja antaa perspektiiviä jatkuvuudesta ja siitä, että kun päästään ajassa eteenpäin, muuttuu tiulanne paremmaksi.

Toiveikkuuden ja rohkeuden säilyminen on tärkeää juuri tänä päivänä. Mistä kaikesta toiveikkuutta ja rohkeutta voi saada? Luonnosta tietysti monet saavat voimaa. Tänä kauniina aamuna oli maa ja metsä peittynyt valkeaan kosteaan lumivaippaan. Linnut laulavat, kuulin jopa peipposen äänen. Kännykkääni kilahti kuva, jossa rakas lapsen lapseni halaa lumikukkoa. Aiemmin viikolla hänen kanssansa ulkoillessani, huomasin ikkunoissa ja parvekkeilla nalleja. Lapsukainen tiesi, mistä on kyse: nallehaasteesta! Googletin nallehaasteen sitten ja huomasin, että tällainen olikin minulta mennyt ihan ohi. Niinpä laitoin sitten myöhemmin vastaanottoni ikkunaan pari nallea katselemaan elämänmenoa.

Nyt on aivan oikea aika keksiä kaikkia mahdollisia tapoja ilahduttaa kanssa ihmisiä. Niitä mahdollisuuksia ei ehkä ole aivan samalla tavalla, kuin aiemmin, mutta kekseliäisyys tuo uusia tapoja. Nallehaastekin on mielestäni hauska tapa. Samoin, kuin monet muut yhteisölliset tavat, joista on saatu lukea lehdistä ja katsoa televisiosta ja YouTubesta.

Täytyypä koittaa, saanko näköyhteyden WhatsAppin kautta äitiini. Eilen se ei ihan täydellisesti onnistunut, mutta ehkäpä uusi yritys palkitaan.

Tsemppiä ja jaksamista kaikille! Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne!


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini