Terapiassako taikaa-mikä terapiassa vaikuttaa?

Lauantai 21.5.2016 - Marja Laakso

Terapiassako taikaa?

Jos lapsella tai nuorella on jokapäiväisessä arkielämässään haasteita, päädytään joskus eri vaiheiden jälkeen tarjoamaan hänelle terapiaa. Päätös terapiakuntoutuksen järjestämisestä ei useimmiten käy hetkessä, vaan sitä päätöstä edeltää kontakti johonkin lasta tai nuorta tutkivaan tai kuntouttavaan tahoon. Sellainen taho voi olla perusterveydenhuolto. Prosessi voi toimintaterapiakuntoutuksen kohdalla mennä vaikkapa siten, että neuvolasta lähetetään lääkärin toimesta lapsi toimintaterapia-arvioon ja sen kautta sitten päädytään järjestelmään lapselle jakso toimintaterapiaa. Aika usein kuitenkin terapiakuntoutusta edeltää kontakti johonkin erikoissairaanhoidon yksikköön tai kehitysvammahuollon kuntouttavaan tahoon. Jos lapsella tai nuorella on kontakti lastenpsykiatrian tai nuorisopsykiatrian poliklinikalla tai muussa erikoissairaanhoidon yksikössä, voi eri terapiamuotoja olla harkinnan kohteena useita. Tällaisia ovat esimerkiksi psykiatrinen toimintaterapia, perheterapia, psykoterapia, taideterapia tai musiikkiterapia. Lapsen tai nuoren tarve, perheen tilanne sekä saatavilla olevat palvelut ratkaisevat sen mikä kuntoutusmuoto lapselle tai nuorelle valikoituu. Edellä ei ollut lainkaan kaikki kuntoutusmuodot, koska vaihtoehtoina ovat myös erilaiset ryhmämenetelmät ja voi olla muitakin, joita nyt ei tule mieleen.

Mikä terapiassa kuntouttaa? Minulta on välillä kysytty: mitä sinä teet lasten ja nuorten kanssa? Mikä saa sinut ajattelemaan että he alkavat terapian ansiosta voimaan paremmin? Näitä kysymyksiä olen asettunut usein pohtimaan koko terapeuttina työskentelyni ajan ja nyt erityisesti, koska olen tällä toukokuisella viikolla istunut seminaareissa, jotka käsittelevät terapiakuntoutusta. Terapiakuntoutus tai terapeuttinen hoito näissä seminaareissa ei ole käsitellyt kohdennetusti juuri toimintaterapiaa vaan erilaisia terapiamuotoja.

Toimintaterapia lasten ja nuorten kanssa on, kuten nimikin kertoo, toiminnallista ja tavoitteena on lapsen tai nuoren toimintakyvyn vahvistuminen ja kehittyminen entistä paremmaksi. Se mitä se tarkoittaa, vaihtelee jokaisen lapsen ja nuoren kohdalla yksilöllisesti. Usein se on taitojen harjoittelemista mielekkäällä tavalla.  Taitojen vahvistuminen ja yleensäkin toiminnasta saatu kokemuksellinen ja vuorovaikutuksellinen palaute, odotusten mukaan, vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntemusta ja käsitystä omista kyvyistään. Parhaimmillaan se vahvistaa myös lapsen tai nuoren itsetuntoa ja tukee itsensä hyväksymistä. Terapian tarkoituksena on myös tarjota turvallinen vuorovaikutussuhde, jossa lapsi tai nuori voi harjoitella vuorovaikutustaitoja ja kehittää myös kykyä sosiaaliseen kanssakäymiseen. Vuorovaikutussuhteen sisällä voidaan harjoitella myös säätelytaitoja, joka voi tarkoittaa impulssien kontrolloinnin harjoittelua ja tunnekokemusten käsittelyä ja niiden säätelyä.

Emeritusprofessori Johannes Lehtonen puhui esityksessään geeneistä. Geenit ovat instrumentteja, joita luonto käyttää eri kudosten rakennusohjeena tai sitten se voi olla myös käyttämättä niitä. Geenit voivat myös ikään kuin nukkua. Johannes Lehtonen on myös psykoanalyytikko ja on mielenkiintoista, että pohdittaessa terapeuttista vaikutusta eri näkökulmat vuoropuhelevat nykyään. Neurologisessa Poke-kuntoutuksessa meitä työntekijöitä koulutetaan jatkuvasti ja näistä ”nukkuvista geeneistä” on ollut usein puhetta. Terapian mahdollisuus on myös siinä, että uudenlaiset ja myös intensiivisyydeltään uudet ärsykkeet voivat herätellä näitä ”nukkuvia geenejä” toimimaan. Tai ehkä osa niistä vain torkkuu ja terapiassa koetut ärsykkeet antavat niille lisää puhtia. Kukapa tietää?

Omassa työssäni toimintaterapeuttina näkemys siitä, että mieli ja ruumis on samaa kokonaisuutta, on kuulunut käsitykseeni ihmisestä. Kehollisuus tai ruumiillisuus, joita molempia sanoja käytettiin eri seminaareissa tarkoittamaan suunnilleen samaa asiaa, on noussut esille mielestäni uudella tavalla. Tämä tuli monipuolisesti esille eri tahojen eri tarkoituksia varten järjestämissä seminaareissa. Johannes Koskisen luennossa kuulimme, kuinka kehollinen minuus saa alkunsa ruumiin pinnan kokemuksista. Hän myös painotti motoristen ja kehon hallinnan taitojen merkitystä lapsen ja nuoren hyvinvoinnissa. Jos motoriikka vahvistuu, toimii psyykekin paremmin. Jaakko Seikkula, joka on psykoterapian professori Jyväskylän yliopistossa, kertoi tutkimuksestaan, jossa kokeellisesti seurataan kehojen virittäytymistä synkronisesti terapiaistuntojen aikana. Hän myös pohti sitä, että ennen emootiota on aistimus. Tätä hän jonkin verran avasi, mutta omassa ajattelussani teema jäi vielä avoimeksi ja tämä tietysti oman työn kautta kiinnostaa minua kovasti. Poke-kuntoutuksen asiantuntija neurofysiologi Marita Sandström on opettanut meille kehotietoisuuteen liittyviä hyvin monia ulottuvuuksia monissa koulutuksissaan.

Terapian vaikuttavuus vuoropuhelee sen kanssa, mitä lapsen tai nuoren kanssa tehdään terapian ulkopuolella. Jos esimerkiksi jotain taitoa harjoitellaan viikoittain, jää se oppimisen kannalta vähäiseksi, jos vertaa sitä siihen, että jotain hyvin pientäkin harjoitusta toistetaan päivittäin tai usean kerran viikossa. Yhteistyö lapsen tai nuoren arkiympäristön ja läheisten ihmisten kanssa on tärkeää esimerkiksi tästä syystä. Jos esimerkiksi terapiassa rohkaistaan ja harjoitellaan vaihe vaiheelta kiipeämistä, vaikutus kertautuu jos vanhemmat vievät lasta leikkipuistoon ja auttavat häntä kiipeämään turvallisesti kiipeilytelineillä. Lisäksi he mahdollisesti vievät lapsen metsään, jossa yhdessä kiipeillään kivien tai puun runkojen päälle. Lisäksi kotiympäristöön voi laittaa tai sallia kiipeämismahdollisuuksia. Tällaisia mahdollisuuksia voi helposti keksiä esimerkiksi siirtämällä sohvaa siten, että laidan yli voi kiipeillä, sopia että yhdelle pöydälle saa kiivetä, josta taas saa astua tuolin päälle jne. Jos vielä vaikkapa päiväkodissa tai koulussa mahdollistetaan samoja asioita systemaattisesti, voi terapiassa saatu alkusykäys, kehon hallinnan harjoitukset ja vaihe vaiheelta eteneminen tuottaa uuden taidon, joka vaikuttaa myös muihin taitoihin myönteisesti.

Terapia mahdollisuuksista voisi kirjoittaa pitkään. Huomaan, että tässä pystyn vain raapaisemaan pintaa. Terapian vaikutukset ja mahdollisuudet ovat moniulotteisia. Terapiaprosessiin liittyy kuitenkin aina epävarmuuden sieto. Lapsella tai nuorella itsellään on odotuksia terapiaan liittyen, samoin vanhemmilla ja muulla lähiympäristöllä. Terapeutti laatii heidän kanssaan yhdessä tavoitteita, joita kohti on tarkoitus edetä. Terapiaprosessi on yhteinen matka, jolle lähdetään ja etukäteen emme tiedä mitä matkalla tapahtuu ja mihin päädytään. Lapsen tai nuoren elämässä voi tapahtua muutoksia, jotka vaikuttavat terapiakulkuun ja tavoitteisiinkin. Joskus terapian tavoitteet voivat hetkellisesti muuttua vaikka siihen suuntaan, että tuetaan lasta tai nuorta yllättävässä elämän tilanteessa. Muutokset lapsen lähiyhteisöissä vaikuttavat myös terapian kulkuun ja sen tuloksellisuuteen. Lapsen tai nuoren sekä terapeutin vuorovaikutussuhde on ihmissuhde ja sen elementit vaikuttavat terapian kulkuun myös. Terapiaprosessissa käydään jatkuvaa arviota sen onnistumisesta ja merkityksellisyydestä. Aina terapiaprosessi ei tuota juuri sitä mitä lähdettiin hakemaan, mutta useimmiten se vastaa myönteisesti lapsen tai nuoren tarpeisiin ja vie häntä eteenpäin.

On ehkä mahdotonta vastata suoraan kysymykseen: mikä terapiassa kuntouttaa, koska terapian tavoitteet, menetelmät ja niihin liittyvät osatekijät ovat niin yksilölliset ja monipuoliset kunkin lapsen tai nuoren kohdalla. Kuitenkin terapeutti tekee jatkuvaa havainnointia ja analyysia siitä missä ollaan menossa ja mistä lapsi tai nuori hyötyy. Vuorovaikutuksessakin on monia eri ulottuvuuksia. Tärkeää on, että terapiasuhde on vastavuoroinen ja että siinä on lämpöä, iloa ja myötäelämistä. Turvallisessa ja lämpimässä suhteessa on mahdollista kokeilla uutta, vahvistua sekä löytää uusia tapoja reagoida asioihin. Turvallisessa suhteessa voi luopua epäonnistumisen pelosta ja ehkä myös astua sille epämukavuusalueellekin.