Joillekin tämä huhtikuu on kuukausista julmin (nobelisti T.S. Eliotin käytetyin sitaatti)

Lauantai 6.4.2024 klo 18.30 - Marja Laakso

Tapahtui katastrofi. Kouluampuminen. Uhreja on paljon. Ei vain menehtynyt 12-vuotias lapsi ja kaksi vakavasti loukkaantunutta ikätoveria, vaan myös heidän läheisensä, sukulaisensa, ystävänsä, kouluyhteisö ja myös tekijä itse ja hänen perheensä sekä monet monet muut.

Some miltei räjähti keskusteluista. Oli vihaisia ääniä, jotka tuomitsivat tekijän, perheen, koulun ja ”päätä silittävän” kasvatuksen. Oli myös myötätuntoisia mielipiteitä, jotka pyrkivät ymmärtämään ampujaa, vaikka eivät hyväksyneet tämän tekoa. Monet kysyivät, mikä meidän lapsiamme ja nuoria vaivaa, ja syiksi nousivat muun muassa riittämätön tuki ja mielenterveyspalvelut. Koulukiusaaminen ilmoitettiin mahdolliseksi motiiviksi.

Miten yksinäisiä meidän lapset ja nuoret voivatkaan olla? Eivät tietysti kaikki, mutta monet. Kokemus ulkopuoliseksi jäämisestä tai koulukiusaamisesta, voi olla tunnetasolla vaikea kokemus. Tunne siitä, ettei kelpaa, eikä ole riittävä, ystävyyden arvoinen. Siitä voi olla seurauksena syvä häpeä. Miten siitä kertoa, vaikka vanhemmalle tai opettajalle? Siitä ettei kelpaa, ehkä kertomisen jälkeen ei kelpaa myöskään aikuisen silmissä? Lapsen ja nuoren kokemus itsestä ei ole välttämättä kovin vakaa ja luottamus aikuisen arvostukseen ja aitoon apuun hädässä ei aina ole kovin vankka. Joskus viha voi peittää muut tunteet.

Ympäristö on muuttunut aikojen kuluessa

Itse muistan aikanaan koulussa, kun olin lähdössä jonkin tilaisuuden jälkeen koulusta kotiin, näin ikkunasta kiusaajani odottavan minua koulun ovella. Koulussa oli siihen aikaan kolikkopuhelin ja onnekseni löysin taskustani viidenkymmenen pennin kolikon. Ajattelin, että kun soitan äidille, hän auttaa minua jotenkin. Hänhän oli siihen aikaan töissä koulun lähellä olevassa kaupassa. Kipaisin siis soittamaan. Itkua tuhertaen kerroin pelostani hänelle. Hän vakuutti puhelimessa: ”ketään ei kiusata, kun kulkee pää pystyssä ja nauraa kiusaajille päin naamaa”. No, oivalsin ettei apua tule ja että vanhempani ei ymmärrä todellisuutta, jossa elin. Selvisin tilanteesta piiloutumalla kouluun ja lähtemällä pois, kun kiusaajat olivat luovuttaneet ja lähteneet tiehensä. Tämä oli vain esimerkki siitä, että aikuiset eivät välttämättä ymmärrä lapsen tai nuoren kokemusta. Se oli kokemus ”siihen aikaan”.

Tänä päivänä lapsi tai nuori todennäköisesti ahdistuksessaan menee kännykälleen ja käyttämälle sovellukselleen. Kenties hän on vihainen ja löytää videon, jossa on joku myös vihainen, ja ehkä löytyy video, jota katsomalla viha saa oikeutusta tai jotain, joka resonoi oman tunteen kanssa. Algoritmi alkaa syöttää aiheesta lisää ja lisää videoita. Tunnekokemus ehkä lisää videoiden katsomista, ja näin vuoropuhelu tekoälyn kanssa saa jatkoa. Tämä on tietysti yksi kulku tunteen käsittelylle, ei toki ainoa, eikä kaikkia lapsia ja nuoria koskeva.

Digimaailma on yksi merkittävä ”kasvattaja” tämän päivän lapsille ja nuorille. Tähän me vanhempi sukupolvi emme osanneet tulevien sukupolvien lapsia ja nuoria valmistaa. Sovellukset kaappaavat lasten ja nuorten huomion ja jotkut viettävät siellä kasvuvuosinaan niin paljon aikaa, että se ei voi olla vaikuttamatta heidän kehitykseensä. Ja mitä me aikuiset tehdään? Katsotaan uutisia, somea, verkkokauppoja, ohjeita kännykästä. Perheet kertovat itse, että usein iltaisin kaikki perheessä ovat omilla ruuduillaan.

Kutsu vuorovaikutukseen

Ei nosteta käsiä pystyyn ja ajatella: ”me ollaan hävitty tää peli”. Voimme aloittaa pienin askelin, kun vain päätämme. Tarvitseeko lapset kännykkää ala-asteella, voisiko vaikkapa ranteeseen laitettava puhelinkello vielä riittää jonkin ajan? Painetta tulee kyllä siitä, että kaikilla muilla on puhelin, uhkaako ulkopuolisuuden tunne sitä kautta? Voisiko vanhempi, tai joku muu aikuinen, jakaa ulkopuolisuuden tunnetta? Vaikeita tunteita elämänpolulla tulee kyllä ja niitä voisi oppia ottamaan vastaan yhdessä. Miten vanhempi itse kestää sitä, että lapsi kokee vaikeita asioita?

Erilaisia puuhia voisi tehdä yhdessä siten, ettei kännykkä hallitse tilannetta. Toki sieltä voisi vaikka pizzaohjeen katsoa, jos yhdessä värkätään pizzaa, mutta muuten ei eksyttäisikään somen syövereihin, vaan oltaisiin yhdessä tekemisen äärellä. Koska virtuaalimaailma kuuluu tavalla tai toisella meidän jokaisen elämään, on tärkeää lapsen kanssa keskustella sen lasta kiinnostavasta sisällöstä, vanhemman mahdollisesta huolesta ja rajaamisen tarpeista. Tietyissä tilanteissa voisi sopia, etteivät ruudut ole mukana missään roolissa ja muutenkin rohkeasti rajata lapsen puhelimen käyttöä perustellen kuitenkin, että miksi. Mitä pienempi lapsi, sitä suurempi on vanhemman vastuu ja oikeus suojella lasta netin haitoilta. Voisiko ”leikkitreffit” ja kavereiden luona yökyläilyt sopia yhdessä vanhempien kesken ”digivapaiksi” tai perustaa asuinalueen digivapaan lapsuuden tukemiseen Facebook ryhmän? Näin some voisi tukea somevapaata lapsuutta.

Koulukiusaamisen ratkaisematon ongelma

Useimmissa yhteisöissä on ongelmia, ainakin ajoittain. Nyt olisi aika pohtia sitä, millaiset yhteisöt tukevat lasten ja nuorten kasvua. Minkälaisia meidän aikuisten yhteisöt ovat? Onko meillä niissä hyvä olla? Lapsia kasvattavissa yhteisöissä olisi tärkeää, että aikuisetkin niissä viihtyisivät. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus saada äänensä kuuluviin, tulla huomatuksi ja kohdatuksi. Yhteisöissä pitäisi olla säännöt, jotka ovat selkeät ja kaikkien tiedossa. Asioista keskusteleminen, vaikeidenkin asioiden esille ottaminen pitäisi olla turvallista. Yhteisön jäsenien kanssa pitäisi ongelmia ratkaista yhdessä, kuitenkin siten, että aikuiset vastaavat lopputuloksesta. Kasvaminen yhteisöllisyyteen alkaa jo varhaiskasvatuksessa. Oikeastaan jo aikaisemmin, perheessä mihin lapsi syntyy. Yhdessä tekeminen kasvattaa. Kasvuympäristön turvallinen rakenne, riittävän hyvät tunnesuhteet, yhteys sekä ikätovereihin, että muihin, mahdollisuudet harjoitella omia taitojaan ja haastaa oppimistaan ilman haitallista kilpailuasetelmaa, ovat kasvuympäristöön tarpeellisia elementtejä. Koulukiusaamisen ongelmasta on puhuttu paljon, mutta sen vähentäminen vaatii ennaltaehkäisemistä ja uusia malleja toimintakulttuuriimme. Voisimme ajatella, että osallistua voi eri tavoin asioihin vaikka yksilö ei olisi ”ulospäin suuntautunut”. On ihan yhtä ok olla ujo tarkkailija, kuin myös aktiivinen ideoija.

Turvallinen ympäristö

Ei yksin mielenterveyspalveluiden lisääminen, vanhemmuuden tukeminen, digitaalisen ympäristön rajaaminen, aselakien muuttaminen, entistä parempien yhteisöllisten ympäristöjen rakentaminen ja kiusaamiseen puuttuminen takaa sitä, ettei tragedioita tapahtuisi. Voimme vahvistaa kaikkia edellä mainittuja. Tarvitaan myös sitä, että turvalliset aikuiset ovat saatavilla ja myös aktiivisia lasten ja nuorten elämässä.

Nyt on jäljellä toipuminen. Vaikeinta se on tragedian osapuolille, ennen kaikkea uhreille ja heidän läheisilleen, mutta myös tekijä ja hänen perheensä todennäköisesti kärsivät syvästi. Toivottavasti heidän tarvitsemansa apu järjestyy nyt ja myös myöhemmin. Tämä huhtikuun 2024 kouluampumistragedia jättää syvät ja pitkäaikaiset jäljet moniin. Huolehditaan toisistamme. Ei jätetä yksin ketään. Kiusaamisen takankin on usein pelko, häpeä ja riittämättömyyden tunne. Autetaan lapsia huomaaman ne tunteet ja selviämään niiden kanssa entistä paremmin, ja koitetaan myös itse pärjätä noiden tunteittemme kanssa.

Virtuaaliympäristö

Lauantai 26.12.2015 - Marja Laakso

Virtuaalista todellisuutta

Lapsemme elävät aina muuttuvassa maailmassa. Niin kuin mekin elimme aikoinaan. Maailma ympärillämme muuttuu niin nopeasti, että se osin näyttäytyy erilaisena seuraavalle sukupolvelle, kuin me sen koimme. Kuinka osaamme opettaa lapsille miten maailma toimii, koska emme tiedä millainen se on ja miten siitä toimitaan lähitulevaisuudessa? Virtuaaliympäristöjen syntyminen ja kehittyminen on ollut aikamme suurta muutosta. Ne ovat tulleet kaikkien ulottuville ja lapset ja nuoret viettävät usein aikaa niissä paljon enemmän, kuin heidän vanhempansa. Se on avannut yhä uusia mahdollisuuksia oppia, saada tietoa, kokea, vaikuttaa ja olla sosiaalisissa suhteissa. Lapset oppivat nopeasti uusia asioita ja monet heistä ovat kuin kotonaan näissä virtuaalisissa maailmoissa.

Nykyään parhaimmillaan lapsille opetetaan medialukutaitoa koulussa ja muissakin paikoissa. Kaikkia lapsia ja nuoria ei medialukutaito-opetus ole saavuttanut tai sen opetus voi olla muutenkin vasta kehittymässä sisällöllisestikin. On hyvä, että lasten opetuksessa, harrastuksissa ja muutenkin on uusia ulottuvuuksia ja että lapset ja nuoret suuntautuvat nykyaikaan ja tulevaisuuteen. Joitakin sudenkuoppia virtuaalimaailman nopea kehitys kuitenkin sisältää lasten ja nuorten kannalta. Siksi mediakasvatuksen tulisi olla suunniteltua ja systemaattista. Pitäisi ehdottomasti suunnata mediakasvatus lasten vanhemmille: neuvolan, varhaiskasvatuksen ja koulun kautta – vai onko olemassa jo rakenteet, joilla vahvistetaan vanhempien tietotaitoa näissä asioissa?

Miksi kirjoitan tästä paljon puhutusta aiheesta? Syynä on se, että ensinnäkin perheet, joissa on pieniä lapsia, voisivat vielä suunnitella millaisissa virtuaaliympäristöissä he toivovat lastensa viettävän aikaa ja kuinka paljon. Tässä vaiheessa vanhemmat voivat vielä miettiä, miten he toivovat muiden lapsen kehitykseen ja kasvatukseen vaikuttavien elementtien painottuvan lastensa elämässä. Kun lapset kasvavat, on vaikeampi vaikuttaa, koska lapsi on tottunut viettämään aikaansa esimerkiksi pelaten ja elokuvia katsellen, eikä muu tekeminen tunnu kiinnostavalta. Joillekin nuorille pelimaailma voi olla ainoa kiinnostava tekeminen, eivätkä he ymmärrä miksi pitäisi tehdä muita asioita tai olla ”luomuvuorovaikutuksessa”. Miksi on hyväksi rajoittaa virtuaalimaailman käyttöä? Osa näistä syistä ovat omia mielipiteitäni, jotka nojaavat siihen mitä ollen tässä elämässä nähnyt ja kokenut terapeuttina, vanhempana ja kanssakulkijana. Osa tämän asian tiimoilta esiin tuoduista näkökulmista on asiantuntijamielipidettä ja osa tutkittua asiaa.

Kun lapsi elää perheessään, yleensä aikuiset jäsentävät lapsen maailmaa ja näyttävät ja opettavat lapselle, miten maailma toimii ja miten täällä toimitaan. Virtuaaliympäristöjen aikakaudella saattavat roolit kääntyä joskus toisin päin. En löytänyt enää Helsingin Sanomien artikkelia, jossa ylpeä isä kertoi 4 vuotiaan lapsen opettavan äidilleen iPadin käyttöä. Varmasti hellyttävää eikä yksittäisenä virtuaaliasiana mitenkään vaarallinen, mutta jos laajemmin asiat kääntyvät niin, että lapsi pienenä opettaa ja auttaa vanhempia, on vastuu liian suuri lapselle.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen varoittaa virtuaaliympäristöjen vaikuttavan lapsuuteen esimerkiksi siten, että spontaani ja luova leikki vähenee. Seuraavassa Sinkkosen artikkeliin linkki: http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288621361623.html

Lapsen kehitykselle on tärkeää, että hän käyttää kehoaan ja aistejaan. Hän yhdistelee kokemuksiaan, havaintojaan ja tietojaan. Näin hän rakentaa kuvaansa maailmasta. Monet vanhemmat ajattelevat, että kun lapsi on näppärä käyttämään tietokoneen hiirtä, hänen silmä-käsi yhteistyönsä on kehittynyttä. He saattavat ihmetellä, kun esikoulusta tai päiväkodista kerrotaan että edellä mainitussa taidossa olisi vielä harjoiteltavaa. Kokemuksen tuoma havainto: tietokoneella hankittu silmän ja käden yhteistyön taito ei yleisty kynän käyttöön, rakenteluun, vaatteiden napitukseen, käsitöihin, askarteluun, puutöihin ja muihin edellä mainittua taitoa vaativaan puuhaan. On siis tärkeää, että lapsi säilyttää mielenkiintonsa leikkimiseen ja luovaan tekemiseen sekä arjen puuhiin. Tämä kiinnostus saattaa joillakin vähentyä huomattavasti, jos lapsi on lumoutunut lähes riippuvuuteen asti virtuaalimaailmaan. Vanhempainnetti antaa tietoa nettiriippuvuudesta: http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukivinkit/nuori_viettaa_liikaa_aikaa_tieto/

En tiedä kuinka paljon neuvolassa tuetaan vanhempia mediakasvatusasioissa, mutta olisi hyvä, jos asia olisi esillä silloin, kun lapsi on vielä pieni vauva, koska vanhemmat voivat ennalta ehkäistä virtuaaliympäristöjen haittoja. Tämän voi tehdä ainakin siten, että huolehtivat riittävästä vuorovaikutuksesta, leikistä ja toiminnasta ja vastaavat lapsen emotionaalisiin tarpeisiin tarpeeksi. Pelien ja muiden virtuaaliteemojen äärelle ehtii, kun lapsi on vanhempi, ehkä vasta jopa kouluikäisenä? Kun lapsi kiinnostuu peleistä, on hyvä tehdä selkeät rajat, joita vanhempi valvoo. Näin lapsi tottuu siihen, että pelaaminen ei ole hänen ”yksityisasiansa” vaan vanhemman ohjauksessa ja valvonnassa tapahtuvaa. Näissäkin asioissa on tärkeää, että säilyy yhteys lapsen ja vanhemman välillä. Vanhempien kontrollointimahdollisuus vähenee lapsen kasvaessa ja jos lapsi on tottunut keskustelemaan asioistaan ja kokemuksistaan vanhempien kanssa, pulmien syntyminen on epätodennäköisempää. Kun lapsi pelailee kaverien kanssa ja saa myös vinkkejä heiltä, mahdollistuu se, että lapsi käy netissä sivuilla, jotka eivät ole sopivia hänen emotionaaliselle kehitykselleen. Samoin hän saattaa pelata pelejä, jotka esimerkiksi sisältävät väkivaltaa ja ovat kiellettyjä hänen ikäisiltään. Eräs perheneuvolapsykologi puhui radion keskusteluohjelmassa siitä, että perheneuvolaan oli tullut asiakkaiksi joitakin traumatisoituneita lapsia vanhempineen. Aluksi ei löytynyt langanpäätä, kuinka auttaa perheitä, koska kaikki vaikutti olevan olosuhteiltaan hyvin. Työskentelyn edetessä selvisi, että lapset olivat pelanneet netissä peliä, joka oli sillä hetkellä suosittu ja sisälsi elementtejä, jotka eivät sopineet sen ikäisille lapsille. Vanhemmat eivät olleet tietoisia näistä peleistä aiemmin. Mediakulutuksen monista polista, kuten esimerkiksi virtuaalipelien sisältämän väkivallan vaikutuksesta on tutkittua tietoa Mediakasvatusseuran julkaisussa: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-2-1.pdf

Julkaisussa on myös positiivisia asioita virtuaaliympäristöjen käyttämisestä, myös peleistä. Pelejä käytetään oppimisympäristöinä. Monissa kouluissa osa läksyistä tehdään netissä ja opettaja voi seurata oppilaan työskentelyä. Julkaisussa on myös esitelty joidenkin adhdn kanssa elävän lapsen hyötyneen peleistä. Vaikutukset ovat yksilöllisiä ja riippuvaisia myös siitä millaisia pelejä ja kuinka kauan pelataan. Kokemusten tuomana ovat myös havainnot niistä lapsista, joiden vireystila ei pääse laskemasan, koska ovat vapaa-aikanaan paljon kiinni vauhdikkaissa peleissä. Näin stressin säätelykyky ei kehity vaan nämä lapset ovat alttiina stressille jatkuvasti. Toisaalta, on tutkimuksia, joiden mukaan lapsi pääsee juuri pelien avulla eroon stressistä.

Jos lapsi tai nuori on jo lumoutunut pelien maailmaan ja sosiaaliset suhteetkin ovat kiinni virtuaalimaailmassa, niin mitä vanhempi voi tehdä? Vanhempain netistä löytyy vinkkejä tähänkin. Oma ajatukseni tästä on, että vanhemmat ja muut läheiset pyrkisivät tekemään muita asioita yhdessä ja totuttautuisivat yhdessä tekemään muita asioita enemmän ja ehkä myös etsisivät ”liveharrastuksen” lapselleen. Asiasta täytyy myös keskustella lapsen tai nuoren kanssa. Hyvän tunneyhteyden säilyttäminen on tärkeää ja vanhempien on hyvä olla kiinnostunut peleistä ja lapsen käyttämästä mediasta. Pelejä voi pelata yhdessä ja keskustella niistä ja kokemuksista, joita on virtuaalimaailmasta saatu. Hyviä vaikutuksiakaan ei sovi unohtaa. Jos lapsi tai nuori on ujo, voi sosiaalisten suhteiden luomiselle virtuaalinen ympäristö antaa mahdollisuuden tai alun. Monipuolisuus on se tärkeä asia. Olen havainnut, että nuoret puhuvat peleistä paljon. Nuori, joka ei harrasta näitä pelejä voi olla ryhmässä aika ulkopuolinen.

Jos lapsi tai nuori on jäänyt koukkuun peleihin tai muihin mediamaailmoihin tai muuten viettää aikaansa niiden parissa ”liikaa”, on tärkeää, että vanhemmat havaitsevat asian ja auttavat lasta tai nuorta eteenpäin tilanteesta. Vanhempina ja lasta ja nuorta ympäröivinä aikuisina olemme kuitenkin tästäkin asiasta vastuussa. Olemme aikanaan mahdollistaneet sukelluksen virtuaalimaailman syövereihin ja jos siitä tulee ongelmia, tulee meidän auttaa lapsiamme. Ehkä sittenkin se pikkuiselle joululahjaksi annettu iPad kannattaa pitää aikuisten käytössä – toistaiseksi – tai ehkä on parempi laittaa se kaappiin: aikuisetkin ovat lapsen kannalta parhaimmillaan ihan live ympäristöissä. Vai mitä?