Joillekin tämä huhtikuu on kuukausista julmin (nobelisti T.S. Eliotin käytetyin sitaatti)

Lauantai 6.4.2024 klo 18.30 - Marja Laakso

Tapahtui katastrofi. Kouluampuminen. Uhreja on paljon. Ei vain menehtynyt 12-vuotias lapsi ja kaksi vakavasti loukkaantunutta ikätoveria, vaan myös heidän läheisensä, sukulaisensa, ystävänsä, kouluyhteisö ja myös tekijä itse ja hänen perheensä sekä monet monet muut.

Some miltei räjähti keskusteluista. Oli vihaisia ääniä, jotka tuomitsivat tekijän, perheen, koulun ja ”päätä silittävän” kasvatuksen. Oli myös myötätuntoisia mielipiteitä, jotka pyrkivät ymmärtämään ampujaa, vaikka eivät hyväksyneet tämän tekoa. Monet kysyivät, mikä meidän lapsiamme ja nuoria vaivaa, ja syiksi nousivat muun muassa riittämätön tuki ja mielenterveyspalvelut. Koulukiusaaminen ilmoitettiin mahdolliseksi motiiviksi.

Miten yksinäisiä meidän lapset ja nuoret voivatkaan olla? Eivät tietysti kaikki, mutta monet. Kokemus ulkopuoliseksi jäämisestä tai koulukiusaamisesta, voi olla tunnetasolla vaikea kokemus. Tunne siitä, ettei kelpaa, eikä ole riittävä, ystävyyden arvoinen. Siitä voi olla seurauksena syvä häpeä. Miten siitä kertoa, vaikka vanhemmalle tai opettajalle? Siitä ettei kelpaa, ehkä kertomisen jälkeen ei kelpaa myöskään aikuisen silmissä? Lapsen ja nuoren kokemus itsestä ei ole välttämättä kovin vakaa ja luottamus aikuisen arvostukseen ja aitoon apuun hädässä ei aina ole kovin vankka. Joskus viha voi peittää muut tunteet.

Ympäristö on muuttunut aikojen kuluessa

Itse muistan aikanaan koulussa, kun olin lähdössä jonkin tilaisuuden jälkeen koulusta kotiin, näin ikkunasta kiusaajani odottavan minua koulun ovella. Koulussa oli siihen aikaan kolikkopuhelin ja onnekseni löysin taskustani viidenkymmenen pennin kolikon. Ajattelin, että kun soitan äidille, hän auttaa minua jotenkin. Hänhän oli siihen aikaan töissä koulun lähellä olevassa kaupassa. Kipaisin siis soittamaan. Itkua tuhertaen kerroin pelostani hänelle. Hän vakuutti puhelimessa: ”ketään ei kiusata, kun kulkee pää pystyssä ja nauraa kiusaajille päin naamaa”. No, oivalsin ettei apua tule ja että vanhempani ei ymmärrä todellisuutta, jossa elin. Selvisin tilanteesta piiloutumalla kouluun ja lähtemällä pois, kun kiusaajat olivat luovuttaneet ja lähteneet tiehensä. Tämä oli vain esimerkki siitä, että aikuiset eivät välttämättä ymmärrä lapsen tai nuoren kokemusta. Se oli kokemus ”siihen aikaan”.

Tänä päivänä lapsi tai nuori todennäköisesti ahdistuksessaan menee kännykälleen ja käyttämälle sovellukselleen. Kenties hän on vihainen ja löytää videon, jossa on joku myös vihainen, ja ehkä löytyy video, jota katsomalla viha saa oikeutusta tai jotain, joka resonoi oman tunteen kanssa. Algoritmi alkaa syöttää aiheesta lisää ja lisää videoita. Tunnekokemus ehkä lisää videoiden katsomista, ja näin vuoropuhelu tekoälyn kanssa saa jatkoa. Tämä on tietysti yksi kulku tunteen käsittelylle, ei toki ainoa, eikä kaikkia lapsia ja nuoria koskeva.

Digimaailma on yksi merkittävä ”kasvattaja” tämän päivän lapsille ja nuorille. Tähän me vanhempi sukupolvi emme osanneet tulevien sukupolvien lapsia ja nuoria valmistaa. Sovellukset kaappaavat lasten ja nuorten huomion ja jotkut viettävät siellä kasvuvuosinaan niin paljon aikaa, että se ei voi olla vaikuttamatta heidän kehitykseensä. Ja mitä me aikuiset tehdään? Katsotaan uutisia, somea, verkkokauppoja, ohjeita kännykästä. Perheet kertovat itse, että usein iltaisin kaikki perheessä ovat omilla ruuduillaan.

Kutsu vuorovaikutukseen

Ei nosteta käsiä pystyyn ja ajatella: ”me ollaan hävitty tää peli”. Voimme aloittaa pienin askelin, kun vain päätämme. Tarvitseeko lapset kännykkää ala-asteella, voisiko vaikkapa ranteeseen laitettava puhelinkello vielä riittää jonkin ajan? Painetta tulee kyllä siitä, että kaikilla muilla on puhelin, uhkaako ulkopuolisuuden tunne sitä kautta? Voisiko vanhempi, tai joku muu aikuinen, jakaa ulkopuolisuuden tunnetta? Vaikeita tunteita elämänpolulla tulee kyllä ja niitä voisi oppia ottamaan vastaan yhdessä. Miten vanhempi itse kestää sitä, että lapsi kokee vaikeita asioita?

Erilaisia puuhia voisi tehdä yhdessä siten, ettei kännykkä hallitse tilannetta. Toki sieltä voisi vaikka pizzaohjeen katsoa, jos yhdessä värkätään pizzaa, mutta muuten ei eksyttäisikään somen syövereihin, vaan oltaisiin yhdessä tekemisen äärellä. Koska virtuaalimaailma kuuluu tavalla tai toisella meidän jokaisen elämään, on tärkeää lapsen kanssa keskustella sen lasta kiinnostavasta sisällöstä, vanhemman mahdollisesta huolesta ja rajaamisen tarpeista. Tietyissä tilanteissa voisi sopia, etteivät ruudut ole mukana missään roolissa ja muutenkin rohkeasti rajata lapsen puhelimen käyttöä perustellen kuitenkin, että miksi. Mitä pienempi lapsi, sitä suurempi on vanhemman vastuu ja oikeus suojella lasta netin haitoilta. Voisiko ”leikkitreffit” ja kavereiden luona yökyläilyt sopia yhdessä vanhempien kesken ”digivapaiksi” tai perustaa asuinalueen digivapaan lapsuuden tukemiseen Facebook ryhmän? Näin some voisi tukea somevapaata lapsuutta.

Koulukiusaamisen ratkaisematon ongelma

Useimmissa yhteisöissä on ongelmia, ainakin ajoittain. Nyt olisi aika pohtia sitä, millaiset yhteisöt tukevat lasten ja nuorten kasvua. Minkälaisia meidän aikuisten yhteisöt ovat? Onko meillä niissä hyvä olla? Lapsia kasvattavissa yhteisöissä olisi tärkeää, että aikuisetkin niissä viihtyisivät. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus saada äänensä kuuluviin, tulla huomatuksi ja kohdatuksi. Yhteisöissä pitäisi olla säännöt, jotka ovat selkeät ja kaikkien tiedossa. Asioista keskusteleminen, vaikeidenkin asioiden esille ottaminen pitäisi olla turvallista. Yhteisön jäsenien kanssa pitäisi ongelmia ratkaista yhdessä, kuitenkin siten, että aikuiset vastaavat lopputuloksesta. Kasvaminen yhteisöllisyyteen alkaa jo varhaiskasvatuksessa. Oikeastaan jo aikaisemmin, perheessä mihin lapsi syntyy. Yhdessä tekeminen kasvattaa. Kasvuympäristön turvallinen rakenne, riittävän hyvät tunnesuhteet, yhteys sekä ikätovereihin, että muihin, mahdollisuudet harjoitella omia taitojaan ja haastaa oppimistaan ilman haitallista kilpailuasetelmaa, ovat kasvuympäristöön tarpeellisia elementtejä. Koulukiusaamisen ongelmasta on puhuttu paljon, mutta sen vähentäminen vaatii ennaltaehkäisemistä ja uusia malleja toimintakulttuuriimme. Voisimme ajatella, että osallistua voi eri tavoin asioihin vaikka yksilö ei olisi ”ulospäin suuntautunut”. On ihan yhtä ok olla ujo tarkkailija, kuin myös aktiivinen ideoija.

Turvallinen ympäristö

Ei yksin mielenterveyspalveluiden lisääminen, vanhemmuuden tukeminen, digitaalisen ympäristön rajaaminen, aselakien muuttaminen, entistä parempien yhteisöllisten ympäristöjen rakentaminen ja kiusaamiseen puuttuminen takaa sitä, ettei tragedioita tapahtuisi. Voimme vahvistaa kaikkia edellä mainittuja. Tarvitaan myös sitä, että turvalliset aikuiset ovat saatavilla ja myös aktiivisia lasten ja nuorten elämässä.

Nyt on jäljellä toipuminen. Vaikeinta se on tragedian osapuolille, ennen kaikkea uhreille ja heidän läheisilleen, mutta myös tekijä ja hänen perheensä todennäköisesti kärsivät syvästi. Toivottavasti heidän tarvitsemansa apu järjestyy nyt ja myös myöhemmin. Tämä huhtikuun 2024 kouluampumistragedia jättää syvät ja pitkäaikaiset jäljet moniin. Huolehditaan toisistamme. Ei jätetä yksin ketään. Kiusaamisen takankin on usein pelko, häpeä ja riittämättömyyden tunne. Autetaan lapsia huomaaman ne tunteet ja selviämään niiden kanssa entistä paremmin, ja koitetaan myös itse pärjätä noiden tunteittemme kanssa.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kouluampuminen, digimaailma, kasvatus, koulukiusaaminen

Liike ja asennot arjessa ja koulutyössä

Lauantai 28.11.2015 - Marja Laakso

Hyvin monet lapset istuvat paljon. Eivät tietenkään kaikki. Onhan niitäkin lapsia, joiden peppu ei pysy tuolissa kolmea minuuttia kauempaa. Mutta usein, kuitenkin tapahtuu ihme, kun tällaisenkin lapsen asettaa ruudun ääreen. Ei siis ikkunaruudun ääreen vaan ruudun, josta aukeaa virtuaaliympäristö.  Ja ihme on se, että villeinkin lapsukainen tuijottaa ruutua lumoutuneena jopa tunteja. Aiemmat sukupolvet koukutti tv ja sittemmin tv:n kautta vhs videot. Jos itse halusin koulukuttua lapsena telkkariin, saatoin valita Tenavatuokion, Niksulan väen tai Pertsan ja Kilun. Tosin koukuttuminen ei kestänyt kauaa, koska ohjelma loppui pian ja seuraava tuli sitten jonain toisena päivänä. Nyt lasten mielen valtaa tv:n lisäksi tietokone, ibad, kännykkä ja muut äksboksit ja playstationit. Jotkut pelit kannustavat käyttämään kehoa, kuten Wii-niminen peli. Kuitenkin suurimman osan näiden laitteiden kanssa istutaan. Koulussakin istutaan, ei kylläkään koko aikaa eikä kaikilla tunneilla, mutta suhteellisen paljon useimmissa kouluissa. On myös opettajia, jotka panostavat paljon suunnitteluun ja järjestelyyn jotta oppilaiden aktiivinen toimiminen vahvistuisi ja istumisen osuus olisi vähäisempi.

Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ovat väestössä yleisin kipua ja työkyvyttömyyttä aiheuttava sairausryhmä. Yli miljoonalla suomalaisella on jokin pitkäaikainen tuki- ja liikuntaelinten sairaus.(Duodecim, Terveyskirjasto) Nuoren Suomen tutkimuksen mukaan yli puolet lapsista ei liiku riittävästi. Jopa leikki-ikäiset lapset liikkuvat liian vähän.

Istumisen haittoja on listannut muun muassa liikuntafysiologi Arto Pesola seuraavasti

1)      Istuessa suuret lihasryhmät ovat passiivisena. Passiiviset lihakset kuluttavat vähän energiaa, millä on moninaisia seurauksia kehon aineenvaihdunnalle.

2)       Istumisen vaikuttaa tuki- ja liikuntaelimistön rakenteisiin. Kumaralla selällä, esimerkiksi keho etukenossa, istuttaessa selän välilevyjen etureunat painuvat yhteen ja paine lisääntyy välilevyjen takaosassa puristaen nestettä välilevyjen välistä pois. Huono istumisasento myös venyttää ja heikentää selän takaosan lihaksia.

3)      Lihasten passiivisuuden aiheuttaman energiankulutuksen laskun lisäksi, istumisasennossa paine lisääntyy reiden takaosissa ja lantion alueella. Sitä kautta lantion alueen sekä alaraajojen aineenvaihdunta vaikeutuu entisestään.

(http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/01/20/mika-siina-istumisessa-niin-vaarallista-asiantuntija-vastaa)

Istumisen vaikutukset aineenvaihdunnalle vaikuttavat myös todennäköisesti lapsen vireystilaan ja sitä kautta oppimiseen. Ihmisen keho, etenkin kasvavan lapsen keho on tarkoitettu liikkumiseen. Lapsi myös oppii liikkumalla ja aistit kehittyvät. Esimerkiksi näköaisti saa monipuolisia ärsykkeitä ympäristössä liikkuessa. Eri havaintomallien muodostamiseen vaikuttavat muun muassa havainnot näkemisen kohteiden eri ominaisuuksista. Esimerkiksi näköjärjestelmän ”missä”- näkövirta on tärkeä ihmisen kyvylle aistia kolmiulotteista ulkomaailmaa sekä omaa kehoa ja näiden kahden suhteelle. Edellä mainittu oli vain pieni yksityiskohta aistien kaikenpuolisesta yhteydestä toisiinsa sekä kehon ja mielen toimintaan. (Sandström M, Ahonen J: Liikkuva ihminen – aivot liikuntafysiologia ja sovellettu biomekaniikka)

Miten voisi aktivoida lasten kehoja esimerkiksi koulupäivän aikana? On selvää, että monipuolisen liikkumisen lisääminen arkeen edistää lasten terveyttä nyt ja tulevaisuudessa. Se ennaltaehkäisee tuki- ja liikuntaelinsairauksien syntymistä. Liikkuminen edistää myös oppimista monin tavoin. Muut, kuin istuma-asento ja liikkeellä oleminen auttavat aivoja saamaan paremmin happirikasta verta, vähentävät vireystilaongelmia ja mahdollistavat myös eri oppimisväylien käyttämistä.

Edellä mainittu liikuntafysiologi suosittelee isojen jumppapallojen ja satulatuolien käyttämistä tuolien asemesta. Tästä onkin kokemusta, joistakin kouluista. Näin on tehty esimerkiksi kouluissa Joensuussa ja muillakin paikkakunnalla. Seuraavassa linkki Liikkuvan koulun sivuihin: http://www.liikkuvakoulu.fi/ideat/luokille-0-6/istumisen-vahentaminen

Koulussa voisi oppimisympäristöä suunnitella uusilla tavoilla. Etenkin alkuopetuksen luokilla voisi olla osa luokasta varattu ”vapaahetkien viettoon” eli niihin hetkiin, kun täytyy odotella jotain tai tehtävä on saatu tehdyksi. Tilasta riippuen tähän kohtaan luokkaa voisi varata monipuolisiin asentoihin ja liikkumiseen houkuttelevia välineitä. Jos tilaa on reilusti, voisi tilassa olla vaikka pieni liukumäki, jota saisi myös kiivetä vastamäkeen ja vaikka köysi, joka auttaisi vastamäkeen kiipeilyä. Roikkumista varten voisi olla rekki ja/tai renkaat, pomppimista varten pieni trampoliini ja isoja jumppapalloja. Suuret traktorin sisäkumirenkaat olisivat käyttökelpoisia myös. Jos tilaa ei ole paljoa, voi varmastikin sijoittaa tällaiselle alueelle roikkumispaikan, pari säkkituolia ja jumppapalloa. Oppilaat voisivat käyttää vaihdellen satulatuoleja ja jumppapalloja tavallisten tuolien sijaan. Opiskelun voisi luokkatilassa suunnitella kolmeen tasoon. Ryhmät voisivat tehdä ryhmätyötä lattialla, samoin kuin tehtävien tekemisessä voisi istua lattialla tai olla vatsallaan jumppapallon päällä, osa työskentelystä voisi olla pöydän ääressä joko perinteisillä tuoleilla tai vaihdellen jumppapallojen päällä tai satulaistuimissa. Kolmas taso voisi olla seisoen. Esimerkiksi tietokoneet, joilla hankitaan tietoa sekä mahdolliset hakuteokset voisi sijoittaa korkeille tasoille, joiden ääressä seistään. Näitä kolmea tasoa pyrittäisiin käyttämään mahdollisimman monilla niillä tunneilla, jotka toteutetaan luokkatilassa. Opetuksessa olisi tärkeää myös käyttää muita, kuin luokkatiloja. Tähän varmasti pyritäänkin. Opetuksen vieminen ulos, museoihin, taidenäyttelyihin, kirjastoihin ja muihin kohteisiin vaatii opettajilta paljon työtä ja suunnittelua. Havaintojen läpikäyminen ja käyttäminen oppimisen materiaalina on myös paitsi haastavaa myös antoisaa.

Yläaste- ja lukioikäisten oppimisympäristöissä tulisi myös ottaa huomioon ergonomia ja mielekkäät oppimisympäristöt. Lisäksi oppilaille tulisi antaa tietoa sekä mahdollisuus vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Oman lukioikäisen poikani opettajat ja koulutoverit ovat tottuneet siihen, että hän käyttää satulaistuinta tuolin päällä ja jumppailee ja venyttelee kesken tunnin.

Liikkumisen huomioiminen varhaiskasvatusympäristöissä on helpompaa, koska jo perinteisesti pikkulapsipedagogiikka on perustunut leikkiin, liikkumiseen ja toimintaan. Tosin ympäristön muokkaaminen liikkumaan haastavaksi on myös tärkeä osa pedagogista suunnittelua. Esimerkiksi taaperoikäisten olisi hyvä liikkua pehmeillä alustoilla, joilla olisi myös erilaisia haastavia elementtejä ja esiopetusikäisten taas olisi hyvä laskeutua konttaamaa, ryömimään ja liikkumaan neljällä raajalla.

Työssäni olen huomannut monien lasten kärsivän esimerkiksi kireistä takareisistä. Tällöin lattialla istuminen on vaikeaa eivätkä molemmat kädet vapaudu toimintaan, koska lapsi joutuu nojaamaan käteen lattialla istuessaan. Kireät takareidet voivat vaikuttaa myös lantion asentoon ja näin laajemminkin tuki- ja liikuntaelinten terveyteen. Taukojumppa ja venyttely olisikin tärkeä osa lapsen päivittäisiä toimia.

Toivottavasti 2016 käyttöön tuleva uusi opetussuunnitelma mahdollistaa opetuksen suunnitteluun joustoa, jolloin on mahdollista ottaa lasten kokonaisvaltainen hyvinvointi huomioon opetuksessa.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: liikkuminen, koulu, ergonomia