Ympäristöstä ja stressistä

Sunnuntai 14.2.2016 - Marja Laakso

Ympäristö ja stressi

Kun opiskelin toimintaterapeutiksi, pohdittiin aina ympäristön tuomia mahdollisuuksia sekä rajoituksia. Niitä kumpaakin tuntui olevan loputon määrä. Niin ja mikä on ympäristö? Joskus ajattelin, että se on se välitön ympäristö: koti huonekaluineen, ulkoympäristö, joka on kodin lähellä ja niin edelleen ja tietysti luontoympäristö, joka on ollut itselleni aina läheinen. Ihmisen ympäristöä on kuitenkin fyysisen ympäristön lisäksi psyykkinen ympäristö ja sosiaalinen ympäristö. Edellä mainitut taitavat mennä vähän päällekkäin. Fyysiseen ympäristöön kuuluvat monet elementit: tila, materiaalit, äänet, tuoksut ja maut. Kaikki itsen ulkopuolelta tulevat ärsykkeet ovat fyysistä ympäristöä. Nämä ärsykkeet vaikuttavat meidän sisäiseen kokemusmaailmaamme ja parhaimmillaan pystymme integroimaan nämä ärsykkeet siten, että kokemukset sisäisestä maailmastamme eivät ole liian ristiriidassa ulkoisen kokemusmaailmamme kanssa.

Stressi on teema, joka puhuttelee meitä kaikkia. Mitä stressi on?  ”Stressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiseen kohdistuu niin paljon haasteita ja vaatimuksia, että sopeutumiseen käytettävissä olevat voimavarat ovat tiukoilla tai ylittyvät. Monet tutkijat uskovat, että miltei mikä tahansa myönteinen tai kielteinen muutos voi vaikuttaa yksilöön stressaavasti” (Duodecim, terveyskirjasto)

Stressi-teemaa lähestytään nykyään monista näkökulmista. Lapset kokevat stressaantumista omissa arkiympäristöissään. Stressin sietäminen on hyvin yksilöllistä. Sopiva määrä stressiä pitää ihmisen toimintakykyisenä ja auttaa oppimaan uusia asioita ja kehittymään. Stressijärjestelmä on biologinen valpastumisjärjestelmä, joka palvelee yksilöä alati muuttuvissa tilanteissa. Valpastumisjärjestelmä tunnistaa ennen kokemattomat, äkilliset ja voimakkaat ärsykkeet ja liittää ne mahdolliseen oletettuun uhkaan. Tällöin laukeaa neurobiokemiallinen vaste, joka auttaa toimimaan muuttuvassa tilanteessa.(Sajaniemi ja muut; 2015).

Stressireaktio on siis normaali ilmiö. Miksi stressistä on tullut ongelma lasten, nuorten ja aikuisten keskuudessa? Näkökulmia on monia ja on ne tuovat ymmärrystä lasten ja nuorten tarkkaavaisuuden ja käytöksen ongelmiin. Ympäristömme on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon. Nykyajan viisikymppiset ihmiset voivat tarkastella elämänkaartaan ja todeta, että muutokset ovat huimaavia. Lapset ja nuoret kasvavat aiempaa monipuolisimmissa ympäristöissä. Suuri osa lapsista osallistuu varhaiskasvatukseen. Näissä ympäristöissä on runsas äänimaailma, nopeasti vaihtuvia sosiaalisia tilanteita tulkittaviksi, sisätiloja, jotka ovat enemmän tai vähemmän virike- tai ärsykepitoisia. Koululaisten ympäristöt myös haastavat oppilaiden valpastumisjärjestelmiä ja vaativat yhä parempaa säätelytaitojen hallintaa. Sitten ovat tietysti virtuaaliset ympäristöt, jotka merkitsevät eri lapsille ja nuorille eri asioita. Joillekin leikki-ikäisille lastenohjelmat ja pelit ovat koko ajan ulottuvilla ja niiden maailma on vastustamaton, osalle taas ne ovat marginaalisia oppimis- ja viihdeympäristöjä. Kouluikäisille virtuaaliympäristöt ovat yhä tasaisemmin ulottuvilla, koska useimmilla oppilailla on älypuhelimia käytössään ja koulu tarjoaa useille tabletit käyttöön koulupäivien ajaksi.

Näiden ympäristöjen ärsykkeiden hallinta edellyttää riittäviä säätelytaitoja. Tietoista oppimista tapahtuu vain silloin, kun stressitila on säädeltävissä. Häiriöt stressijärjestelmän säätelyssä ovat yksi merkittävimmistä tarkkaavaisuushäiriöiden syistä. Stressijärjestelmän hallinta tarkoittaa sekä sen ylläpitämistä, että jarruttamista. Stressijärjestelmän toimintaa voi opiskella tarkemmin kirjasta Stressin säätely, Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin. Sen ovat kirjoittaneet Nina Sajaniemi, Eira Suhonen, Mari Nislin ja Jukka Mäkelä. Asiantuntemus on taattu tässä teoksessa ja se on kirjoitettu ymmärrettävästi ja mielenkiintoisesti.

Myös Margit Sjöroos tuo yhden näkökulman stressin säätelyyn. Hän on luonut Stress Free Area konseptin, jota tulisi hyödyntää ympäristöjen suunnittelussa. Hän tuo esiin kirjoituksissaan, esitelmissään ja haastatteluissaan fyysisen ympäristön tuomia haasteita ihmisen stressijärjestelmille. Hän myös siteeraa tutkimusta, jossa on todettu eri ympäristöissä kasvaneiden ihmisten erot aivojen rakenteissa. Tutkimuksessa oli verrattu maalaisympäristön ja kaupunkiympäristön eroja. Stakesin julkaiseman tutkimuksen mukaan  korkeat talot lisäävät ihmisten turvattomuuden tunnetta. Sjöroos kertoo, että väärin suunnitellut, aistiärsykkeitä pursuavat ympäristöt uuvuttava ihmisiä. Uupumuksesta taas seuraa ärtymystä ja väsymystä, myös ihmisten luova ajattelu kärsii. Arkipäiväisen ympäristön rakennuspalikoina tulisi siksi käyttää pehmeitä valoja, silmäliikettä mukailevia kaarevia muotoja ja rauhoittavia värejä. Sjöroos perustelee näitä esille tuomiaan näkökulmia tieteellisesti. Näitä teemoja käsitellään kirjassa Tekniikka, luovuus ja onnellisuus (toimittanut Timo Airaksinen).

Stressin säätelyä voi siis lähestyä monesta suunnasta ja nämä eri näkökulmat voivat täydentää toisiaan. Miellyttävissä ihmisille sopivissa ympäristöissä on myös aikuisten mukavampi viettää vapaa-aikaa ja työskennellä. Otollisissa ympäristöissä toisten ihmisten, myös lasten ja nuorten kohtaaminen voi olla yhä rakentavampaa ja myönteisen tunnetilan luotsaamaa. Sjöroos onkin käynyt puhumassa esimerkiksi Educa-messuilla ja kutsuttuna joihinkin myös koulun tiloihin vaikuttaviin tilaisuuksiin. Sjöroos on käsitellyt laajemminkin hyvinvointia sekä myötätunnon merkityksiä ihmissuhteissa. Sjöroos on opiskellut eri aloja: kulttuurialoja, psykologiaa, yhteiskuntatieteitä.

Joskus sitä itsekin ihmettelee, että kuinka paljon kehittyvän ihmisen odotetaan sietävän ärsykkeitä. Lapsi on vielä hyvin keskeneräinen kehityksensä jokaisella osa-alueella. Kuormitus nyky-yhteiskunnassa on valtava. Aamuisin on kiirehdittävä päivähoitoon, kouluun ja työhön. Suuren osan vuodesta on vielä pimeää, kun perhe pakkautuu autoon tai bussipysäkille. Päiväkodissa tai koulussa lapsi virkistyy, koska päivän ohjelma ja elämän virta vie mukanaan arjen touhuihin. Joillakin vireystila nousee eikä oikein laske päivän aikana vaan kiihtyy kiihtymistään. Illalla kotona saattaa ollakin jo räjähdysherkkä tilanne lähellä, kun lapsi ei tunnista uupumusta ja osaa hakeutua rauhalliseen puuhaan, lepoon tai aikuisen syliin. Tämän kaiken keskellä pitäisi osata toimia itsenäisesti: pukea, siirtyä aina oikeaan tilaan, syödä ruoka-aikaan yhdessä muiden kanssa, leikkiä, oppia ja tehdä yhteistyötä. Oikeastaan ihme, että suurin osa lapsista selviytyy päivän haasteista niin hyvin, kuin he nyt selviävät. Mikä on eri tavoin kuin ennen? Lähimenneisyydessä on edellä kuvatun kaltainen tilanne ollutkin. Muutosta tuo lasten elämään kaikki mitä yhteiskunnassa kulloinkin tapahtuu. Kun taloustilanne yhteiskunnassa heikkenee, se vaikuttaa lapsiin monesta suunnasta: ryhmäkoot luokissa ja päivähoidossa kasvavat, sijaisia henkilökunnan poissaoloihin on vaikeampi saada, vanhemmat joutuvat joustamaan työpaikkojensa suuntaan taloudellisista syistä, jos perheen aikuisista toinen tai molemmat kokevat esimerkiksi työttömyyttä taloudelliset huolet ajavat perheitä hankaliin tilanteisiin. Nämä asiat ja monet muut näkyvät päivähoidossa ja kouluissa vaikka niitä ei aina tiedosteta. Haavoittuvampia ovat ne lapset, joilla jo lähtökohtaisesti on vaikeampi sopeuttaa omaa valpastumis-/stressijärjestelmää arjen vaatimuksiin, esimerkiksi synnynnäisistä rakenteellisista syistä. Nämä teemat ovat mielenkiintoisia ja kohtaan näihin teemoihin liittyviä haasteita työssäni jatkuvasti.

Onneksi ymmärrys näitä teemoja kohtaan lisääntyy jatkuvasti. Edellä kuvatut aiheet ovat vain pieni osa lasten arkipäivän stressiin kuuluvista asioista. Pohdinta jatkuu…

Ajatuksia lapsen surusta

Perjantai 15.1.2016 - Marja Laakso

Ajatuksia Lapsen Surusta

Lapsi voi olla surullinen monesta eri asiasta. Lapsen läheisten on hyvä tiedostaa se, että surun tunteet myös kuuluvat elämään, kuten muutkin tunteet. Tunteet ovat arvokkaita, myös tunteet, jotka menevät epämukavuusalueille. Monelle vanhemmalle juuri lapsen suru on vaikea nähdä ja kohdata. Lapsen suru herättää monissa voimakasta myötätuntoa, mutta myös hätääntymistä. Lapsuus on ilon aikaa, jota useat meistä muistelevat kaiholla. Miten surun tunteen saa kuulumaan lapsuuteen luonnollisena osana? Miten on normaalia ilmaista surun tunnetta. Tämä teema on minulle vaikea, kiinnostava ja myös omakohtainen eri elämän vaiheissa. Kaikki ihmiset joutuvat kohtaamaan surua elämässä. Pitäisikö sen takia todeta, että se kuuluu asiaan eikä siihen kannata jäädä kiinni? Miten varustan lapseni kestämään surua elämässään?

Tunteet ovat arvokkaita

Tämä aihe johdattelee pohtimaan tunteita tarkemmin. Jos lapsi on oppinut ilmaisemaan tunteitaan, voi vanhempi tai läheinen aikuinen nähdä lapsen surun hänen monipuolisesta ilmaisustaan. Ilmaisut voivat olla sanallisia, ilmeitä, tapaa toimia, tulla vuorovaikutukseen sekä itkua, nyyhkytystä ja vetäytymistä omiin oloihin. Se voi tulla esille myös piirtämällä, maalaamalla ja muilla luovilla tavoilla. Lapsen tunne, kuten tunteet yleensäkin, on aito ja siihen tulisi suhtautua aitoudella. Lapsi voi ilmaisussaan olla meidän aikuisten mielestä epäjohdonmukainen. Esimerkiksi lapsi saattaa itkeä lohduttomasti kadonnutta lelukissaa ja reagoida tyynen tuntuisesti vaikka isovanhemman kuolemaan. Lapsen reagointiin vaikuttavat monet asiat. Esimerkiksi lelukissa voi olla lapselle hyvin konkreettinen ja vaikuttaa arjen turvallisuuden tunteeseen: ”en voi nukkua ilman lelukissaani!”. Läheisen ihmisen kuoleman aiheuttama hämmennys ja voimakkaat tunteet voivat olla lapselle niin vaikea kokemus, että hän suojautuu niiltä esimerkiksi vetäytymällä leikin maailmaan tai olemalla ajattelematta läheisen kuolemaa. Aikuinen saattaa tulkita, että lapsi ei syystä tai toisesta ole surullinen vaikka on tapahtunut lelukissan katoamista vakavampi menetys. Toisinaan lapsella voi olla surullinen olo ilman näkyvää syytä. Joskus surun tunteen lähde ei ole lapsen tai häntä hoitavan aikuisen tiedossa vaan jokin asia tai aistimus saa hänet elämään jonkin aiemmin koetun tunteen uudestaan.

Lapsen suru, perheen suru

Lapsenkin elämään voi tulla vakava tilanne, johon hän tai hänen läheisensä eivät ole valmistautuneet. Tällainen vakava tilanne voi olla juuri läheisen ihmisen kuolema tai vakava sairastuminen, jossa on kuoleman mahdollisuus. Oman vanhemman tai sisaruksen kuolema ja sitä seuraavan surutyön läpikäyminen on kasvun ja ehkä myös elämänkin mittainen prosessi. Tätä prosessia mutkistaa vielä se, että lapsen läheiset ovat tuon tapahtuman aiheuttamien vaikeiden tunteiden vallassa. Lapsi saattaa jopa tavallaan menettää paitsi kuolleen läheisensä, myös muut tärkeät ihmiset surulle, ainakin tilapäisesti. Lapsi saattaa joutua tilanteeseen, jossa hänen on pyrittävä selviytymään omassa varassaan. Aikuiset osaavat paremmin tiedostaa oman surunsa ja hakea tukea ystäviltään tai sukulaisiltaan. Joskus lapsen läheisillä ei ole voimia eikä psyykkistä tilaa auttaa ja tukea lasta. Itse kohtasin veljeni kuoleman ollessani 7,5 vuotias. Muistan korvissani soivan aikuisten hyvää tarkoittavat lauseet: ”onneksi se on vielä niin pieni, ettei se ymmärrä”, ”lapset ovat niin hyviä selviytymään, hän unohtaa tämän kaiken pian”.

Kyllähän lapset selviytyvät – tavalla tai toisella, mutta surun kohdatessa he tarvitsevat tukea ja rinnalla kulkemista. Lapselle tulee kertoa, että aikuiset ovat tapahtuneen johdosta surullisia ja että heillä on kova ikävä, mutta tästä selvitään yhdessä. Täytyy antaa lupa itkeä, täytyy antaa lupa tulla kertomaan, kun on vaikea olo, täytyy päästä lohduttavaan syliin. Tässä elämän kohdassa nousee myös muiden, kuin perhepiirin läheiset tärkeiksi, jos heitä vain on käytettävissä. Hieman etäisemmät ystävät tai sukulaiset jaksavat ehkä juuri tuossa tilanteessa täydentää perheen antamaa tukea. Sen voi avoimesti lapselle kertoa: nyt oma perhe suree, he eivät aina jaksa tehdä kaikenlaisia iloisia asioita, mutta esimerkiksi kummitäti tai joku muu voikin viedä uimaan tai tehdä jotain muuta mukavaa. Lapselle on tärkeää viestittää, että surunkin keskellä on lupa iloita ja pitää hauskaa, jos siltä tuntuu. On myös tärkeää, että joku kysyy: ”onko sinulla ikävä…?”, ” miltä sinusta tuntuu, kun…”, ”mitä sinä ajattelet…?”. Lapsi voi vastata tai hän voi myös olla vastaamatta, mutta tärkeää on ilmaista: ”olen tässä sinua varten tässä, saat itkeä ja saat olla surullinen, minä kestän tuon kanssasi, ihan varmasti”. Jos perhe on päättänyt ottaa lapsen mukaan hautajaisiin, olisi hyvä, että olisi sovittu, kuka on lapsen tukena, jos ennakoidaan tilanteen olevan hyvin vaikea lapsen vanhemmille tai vanhemmalle. Näin lapsi saa tilaa omille tunteilleen ja voi kokea myös turvallisuuden tunnetta vaikeassa tilanteessa.

Surun kanssa eläminen on aikuiselle raskasta, etenkin alkuvaiheissa. Tällöin on joskus olemassa mahdollisuus siihen, että lapsi omaksuu lohduttajan, ”pikku enkelin” roolin, johon aikuiset häntä ehkä huomaamattaan tukee. Lapselle voi tulla kokemus, että hän voi säädellä muun perheen surua ja hän saattaa alkaa seuraamaan tarkoin ympäröivien läheisten tunnetiloja ja reagoimaan niihin tasoittavasti. Jos edellä kuvattu malli tulee hallitsevaksi ja pitkäaikaiseksi, se voi käydä lapselle hyvin raskaaksi ja hän oppii säätelemään enemmän muiden tunteita, kuin omia tunnekokemuksiaan. Hänestä voi tulla ”ihmeellinen pikku selviytyjä”. Muun muassa siksi, että edellä kaltainen malli ei tulisi ainakaan kovin vallitsevaksi, on tuettava lapsen ihan omaa vapautta omiin tunteisiin ja niiden ilmaisuun. Aikuisten tulisi myös välttää määrittelemästä liikaa lapsen tunnekokemuksia. ”Se on ihan reipas, lohduttaa jopa meitä muita” tai ”kyllähän tuommoisesta on vaikea selvitä, ettei vaan olisi elämä pilalla”. Edellä mainittujen lauseiden asennemaailmaa olisi tärkeää välttää. Se että lapsi joutuu jatkuvasti kieltämään omat vaikeat tunteensa saattaa altistaa häntä masennus-sairauksille jossain vaiheessa elämää.

Arki usein auttaa

Jos lapsi kohtaa vaikean menetyksen, on tärkeää ensimmäisten päivien jälkeen pyrkiä palauttamaan lapsen arki tutuksi ja normaaliksi mahdollisuuksien mukaan. Tutut rutiinit tuovat lapselle turvallisuutta ja antavat kokemuksen elämän ja arjen jatkumisesta. Lapsen läheisten tulee olla kuitenkin tässä kohdassa hyvin sensitiivisiä. Joskus lapsen huoli, suru ja tuska voivat aluksi olla niin voimakkaita, että päivähoidossa tai koulussa selviytyminen muodostuu liian vaikeaksi. Tällöin hän tarvitsee vielä omia läheisiä ympärilleen. On tärkeää myös kertoa päivähoidon tai koulun aikuiselle lasta kohdanneesta surusta ja miettiä miten sitä olisi hyvä huomioida mahdollisesti myös lapsiryhmässä.

Kun surutyö etenee ja lapsi sekä perhe suuntautuvat uudelleen arkeen ja tavallisen elämään, on tärkeää pysähtyä joskus muistelemaan kuollutta läheistä, katsoa valokuvia ja jutella iloista, joita hänen kanssa koettiin ja surusta, joka yhdessä kohdattiin ja siitä miltä tunteita ja ajatuksia kuolleeseen läheiseen ja menetyksen kokemukseen nyt liittyy. Lapsen kohdalla tämä on tärkeää siksikin, että lapsen ajattelun ja tunne-elämän kehittyessä hänellä on yleensä tarve kohdata asia aina uudelleen kehittyneempänä ja uusin taidoin. Kuolleesta ihmisestä tulee osa hänen elämänhistoriaa ja hän ei siten tavallaan menetä tätä ihmistä vaan hän elää lapsen ja kehittyvän nuoren muistoissa saaden erilaisia merkityksiä.

Jos surusta ei pääse eteenpäin…

Elämässä voi tulla eteen myös tilanne, että lapsen on vaikea selvitä eteenpäin elämässään surukokemuksen kanssa. Tällainen voi ilmetä jatkuvana alakuloisuutena, lisääntyneinä pelkoina ja joidenkin kohdalla myös ylivilkkautena sekä pitkään jatkuvina unihäiriöinä. Lapsi voi myös lakata leikkimästä tai hänen leikkiinsä voi tulla pakonomaisia piirteitä: hän esimerkiksi leikkii aina samaa leikkiä, jossa on ahdistavia tapahtumia eikä leikkiin löydy luovaa jatkoa. Joillakin lapsilla voi ilmetä itsetuhoisia käyttäytymisen piirteitä tai puheita. Miten silloin voi lasta auttaa? Näissä tilanteissa ei ole hyvä jäädä miettimään lapsen tilannetta vain perhepiirin kesken vaan on tärkeää hakea lapselle ja tarvittaessa myös koko perheelle apua. Mannerheimin lastensuojeluliiton vanhempain netistä löytyy tietoa tahoista, joista voi hakea lapselle ja perheelle apua myös suru-asioihin, samoin Mielenterveysseuran sivuilta. Mielenterveysseurassa on myös vertaistukiryhmiä, joista etenkin isommat lapset ja jo nuoruusikään ehtineet voivat saada apua. Ohessa linkit molempiin edellä mainittuihin:

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/kipupisteita/mista_apua/

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3%A4ntilanteet/suru/lapsi-suree-omalla-tavallaan

Mielenterveysseuran kautta voi myös tilata kirjaa Surevan lapsen kanssa (Tekijä: Anne Laimio)

Omasta tutusta neuvolasta tai kouluterveydenhuollosta voi kysyä neuvoa ja tukea. Perheneuvola on myös hyvä paikka hakea apua.  Perheneuvola palvelee sekä pikkulapsiperheitä, että koululaisten perheitä. Lapsen suruun liittyvää aihetta ja muutakin voi kommentoida alla olevasta ”kommentoi kirjoitusta” –kohdasta. Myös Toiminta-Laakson Facebook sivulle voi laittaa ajatuksia, keskustelua, mielipiteitä. Yksityisviestiäkin saa laittaa tulemaan.

Virtuaaliympäristö

Lauantai 26.12.2015 - Marja Laakso

Virtuaalista todellisuutta

Lapsemme elävät aina muuttuvassa maailmassa. Niin kuin mekin elimme aikoinaan. Maailma ympärillämme muuttuu niin nopeasti, että se osin näyttäytyy erilaisena seuraavalle sukupolvelle, kuin me sen koimme. Kuinka osaamme opettaa lapsille miten maailma toimii, koska emme tiedä millainen se on ja miten siitä toimitaan lähitulevaisuudessa? Virtuaaliympäristöjen syntyminen ja kehittyminen on ollut aikamme suurta muutosta. Ne ovat tulleet kaikkien ulottuville ja lapset ja nuoret viettävät usein aikaa niissä paljon enemmän, kuin heidän vanhempansa. Se on avannut yhä uusia mahdollisuuksia oppia, saada tietoa, kokea, vaikuttaa ja olla sosiaalisissa suhteissa. Lapset oppivat nopeasti uusia asioita ja monet heistä ovat kuin kotonaan näissä virtuaalisissa maailmoissa.

Nykyään parhaimmillaan lapsille opetetaan medialukutaitoa koulussa ja muissakin paikoissa. Kaikkia lapsia ja nuoria ei medialukutaito-opetus ole saavuttanut tai sen opetus voi olla muutenkin vasta kehittymässä sisällöllisestikin. On hyvä, että lasten opetuksessa, harrastuksissa ja muutenkin on uusia ulottuvuuksia ja että lapset ja nuoret suuntautuvat nykyaikaan ja tulevaisuuteen. Joitakin sudenkuoppia virtuaalimaailman nopea kehitys kuitenkin sisältää lasten ja nuorten kannalta. Siksi mediakasvatuksen tulisi olla suunniteltua ja systemaattista. Pitäisi ehdottomasti suunnata mediakasvatus lasten vanhemmille: neuvolan, varhaiskasvatuksen ja koulun kautta – vai onko olemassa jo rakenteet, joilla vahvistetaan vanhempien tietotaitoa näissä asioissa?

Miksi kirjoitan tästä paljon puhutusta aiheesta? Syynä on se, että ensinnäkin perheet, joissa on pieniä lapsia, voisivat vielä suunnitella millaisissa virtuaaliympäristöissä he toivovat lastensa viettävän aikaa ja kuinka paljon. Tässä vaiheessa vanhemmat voivat vielä miettiä, miten he toivovat muiden lapsen kehitykseen ja kasvatukseen vaikuttavien elementtien painottuvan lastensa elämässä. Kun lapset kasvavat, on vaikeampi vaikuttaa, koska lapsi on tottunut viettämään aikaansa esimerkiksi pelaten ja elokuvia katsellen, eikä muu tekeminen tunnu kiinnostavalta. Joillekin nuorille pelimaailma voi olla ainoa kiinnostava tekeminen, eivätkä he ymmärrä miksi pitäisi tehdä muita asioita tai olla ”luomuvuorovaikutuksessa”. Miksi on hyväksi rajoittaa virtuaalimaailman käyttöä? Osa näistä syistä ovat omia mielipiteitäni, jotka nojaavat siihen mitä ollen tässä elämässä nähnyt ja kokenut terapeuttina, vanhempana ja kanssakulkijana. Osa tämän asian tiimoilta esiin tuoduista näkökulmista on asiantuntijamielipidettä ja osa tutkittua asiaa.

Kun lapsi elää perheessään, yleensä aikuiset jäsentävät lapsen maailmaa ja näyttävät ja opettavat lapselle, miten maailma toimii ja miten täällä toimitaan. Virtuaaliympäristöjen aikakaudella saattavat roolit kääntyä joskus toisin päin. En löytänyt enää Helsingin Sanomien artikkelia, jossa ylpeä isä kertoi 4 vuotiaan lapsen opettavan äidilleen iPadin käyttöä. Varmasti hellyttävää eikä yksittäisenä virtuaaliasiana mitenkään vaarallinen, mutta jos laajemmin asiat kääntyvät niin, että lapsi pienenä opettaa ja auttaa vanhempia, on vastuu liian suuri lapselle.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen varoittaa virtuaaliympäristöjen vaikuttavan lapsuuteen esimerkiksi siten, että spontaani ja luova leikki vähenee. Seuraavassa Sinkkosen artikkeliin linkki: http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288621361623.html

Lapsen kehitykselle on tärkeää, että hän käyttää kehoaan ja aistejaan. Hän yhdistelee kokemuksiaan, havaintojaan ja tietojaan. Näin hän rakentaa kuvaansa maailmasta. Monet vanhemmat ajattelevat, että kun lapsi on näppärä käyttämään tietokoneen hiirtä, hänen silmä-käsi yhteistyönsä on kehittynyttä. He saattavat ihmetellä, kun esikoulusta tai päiväkodista kerrotaan että edellä mainitussa taidossa olisi vielä harjoiteltavaa. Kokemuksen tuoma havainto: tietokoneella hankittu silmän ja käden yhteistyön taito ei yleisty kynän käyttöön, rakenteluun, vaatteiden napitukseen, käsitöihin, askarteluun, puutöihin ja muihin edellä mainittua taitoa vaativaan puuhaan. On siis tärkeää, että lapsi säilyttää mielenkiintonsa leikkimiseen ja luovaan tekemiseen sekä arjen puuhiin. Tämä kiinnostus saattaa joillakin vähentyä huomattavasti, jos lapsi on lumoutunut lähes riippuvuuteen asti virtuaalimaailmaan. Vanhempainnetti antaa tietoa nettiriippuvuudesta: http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukivinkit/nuori_viettaa_liikaa_aikaa_tieto/

En tiedä kuinka paljon neuvolassa tuetaan vanhempia mediakasvatusasioissa, mutta olisi hyvä, jos asia olisi esillä silloin, kun lapsi on vielä pieni vauva, koska vanhemmat voivat ennalta ehkäistä virtuaaliympäristöjen haittoja. Tämän voi tehdä ainakin siten, että huolehtivat riittävästä vuorovaikutuksesta, leikistä ja toiminnasta ja vastaavat lapsen emotionaalisiin tarpeisiin tarpeeksi. Pelien ja muiden virtuaaliteemojen äärelle ehtii, kun lapsi on vanhempi, ehkä vasta jopa kouluikäisenä? Kun lapsi kiinnostuu peleistä, on hyvä tehdä selkeät rajat, joita vanhempi valvoo. Näin lapsi tottuu siihen, että pelaaminen ei ole hänen ”yksityisasiansa” vaan vanhemman ohjauksessa ja valvonnassa tapahtuvaa. Näissäkin asioissa on tärkeää, että säilyy yhteys lapsen ja vanhemman välillä. Vanhempien kontrollointimahdollisuus vähenee lapsen kasvaessa ja jos lapsi on tottunut keskustelemaan asioistaan ja kokemuksistaan vanhempien kanssa, pulmien syntyminen on epätodennäköisempää. Kun lapsi pelailee kaverien kanssa ja saa myös vinkkejä heiltä, mahdollistuu se, että lapsi käy netissä sivuilla, jotka eivät ole sopivia hänen emotionaaliselle kehitykselleen. Samoin hän saattaa pelata pelejä, jotka esimerkiksi sisältävät väkivaltaa ja ovat kiellettyjä hänen ikäisiltään. Eräs perheneuvolapsykologi puhui radion keskusteluohjelmassa siitä, että perheneuvolaan oli tullut asiakkaiksi joitakin traumatisoituneita lapsia vanhempineen. Aluksi ei löytynyt langanpäätä, kuinka auttaa perheitä, koska kaikki vaikutti olevan olosuhteiltaan hyvin. Työskentelyn edetessä selvisi, että lapset olivat pelanneet netissä peliä, joka oli sillä hetkellä suosittu ja sisälsi elementtejä, jotka eivät sopineet sen ikäisille lapsille. Vanhemmat eivät olleet tietoisia näistä peleistä aiemmin. Mediakulutuksen monista polista, kuten esimerkiksi virtuaalipelien sisältämän väkivallan vaikutuksesta on tutkittua tietoa Mediakasvatusseuran julkaisussa: http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-2-1.pdf

Julkaisussa on myös positiivisia asioita virtuaaliympäristöjen käyttämisestä, myös peleistä. Pelejä käytetään oppimisympäristöinä. Monissa kouluissa osa läksyistä tehdään netissä ja opettaja voi seurata oppilaan työskentelyä. Julkaisussa on myös esitelty joidenkin adhdn kanssa elävän lapsen hyötyneen peleistä. Vaikutukset ovat yksilöllisiä ja riippuvaisia myös siitä millaisia pelejä ja kuinka kauan pelataan. Kokemusten tuomana ovat myös havainnot niistä lapsista, joiden vireystila ei pääse laskemasan, koska ovat vapaa-aikanaan paljon kiinni vauhdikkaissa peleissä. Näin stressin säätelykyky ei kehity vaan nämä lapset ovat alttiina stressille jatkuvasti. Toisaalta, on tutkimuksia, joiden mukaan lapsi pääsee juuri pelien avulla eroon stressistä.

Jos lapsi tai nuori on jo lumoutunut pelien maailmaan ja sosiaaliset suhteetkin ovat kiinni virtuaalimaailmassa, niin mitä vanhempi voi tehdä? Vanhempain netistä löytyy vinkkejä tähänkin. Oma ajatukseni tästä on, että vanhemmat ja muut läheiset pyrkisivät tekemään muita asioita yhdessä ja totuttautuisivat yhdessä tekemään muita asioita enemmän ja ehkä myös etsisivät ”liveharrastuksen” lapselleen. Asiasta täytyy myös keskustella lapsen tai nuoren kanssa. Hyvän tunneyhteyden säilyttäminen on tärkeää ja vanhempien on hyvä olla kiinnostunut peleistä ja lapsen käyttämästä mediasta. Pelejä voi pelata yhdessä ja keskustella niistä ja kokemuksista, joita on virtuaalimaailmasta saatu. Hyviä vaikutuksiakaan ei sovi unohtaa. Jos lapsi tai nuori on ujo, voi sosiaalisten suhteiden luomiselle virtuaalinen ympäristö antaa mahdollisuuden tai alun. Monipuolisuus on se tärkeä asia. Olen havainnut, että nuoret puhuvat peleistä paljon. Nuori, joka ei harrasta näitä pelejä voi olla ryhmässä aika ulkopuolinen.

Jos lapsi tai nuori on jäänyt koukkuun peleihin tai muihin mediamaailmoihin tai muuten viettää aikaansa niiden parissa ”liikaa”, on tärkeää, että vanhemmat havaitsevat asian ja auttavat lasta tai nuorta eteenpäin tilanteesta. Vanhempina ja lasta ja nuorta ympäröivinä aikuisina olemme kuitenkin tästäkin asiasta vastuussa. Olemme aikanaan mahdollistaneet sukelluksen virtuaalimaailman syövereihin ja jos siitä tulee ongelmia, tulee meidän auttaa lapsiamme. Ehkä sittenkin se pikkuiselle joululahjaksi annettu iPad kannattaa pitää aikuisten käytössä – toistaiseksi – tai ehkä on parempi laittaa se kaappiin: aikuisetkin ovat lapsen kannalta parhaimmillaan ihan live ympäristöissä. Vai mitä?

Liike ja asennot arjessa ja koulutyössä

Lauantai 28.11.2015 - Marja Laakso

Hyvin monet lapset istuvat paljon. Eivät tietenkään kaikki. Onhan niitäkin lapsia, joiden peppu ei pysy tuolissa kolmea minuuttia kauempaa. Mutta usein, kuitenkin tapahtuu ihme, kun tällaisenkin lapsen asettaa ruudun ääreen. Ei siis ikkunaruudun ääreen vaan ruudun, josta aukeaa virtuaaliympäristö.  Ja ihme on se, että villeinkin lapsukainen tuijottaa ruutua lumoutuneena jopa tunteja. Aiemmat sukupolvet koukutti tv ja sittemmin tv:n kautta vhs videot. Jos itse halusin koulukuttua lapsena telkkariin, saatoin valita Tenavatuokion, Niksulan väen tai Pertsan ja Kilun. Tosin koukuttuminen ei kestänyt kauaa, koska ohjelma loppui pian ja seuraava tuli sitten jonain toisena päivänä. Nyt lasten mielen valtaa tv:n lisäksi tietokone, ibad, kännykkä ja muut äksboksit ja playstationit. Jotkut pelit kannustavat käyttämään kehoa, kuten Wii-niminen peli. Kuitenkin suurimman osan näiden laitteiden kanssa istutaan. Koulussakin istutaan, ei kylläkään koko aikaa eikä kaikilla tunneilla, mutta suhteellisen paljon useimmissa kouluissa. On myös opettajia, jotka panostavat paljon suunnitteluun ja järjestelyyn jotta oppilaiden aktiivinen toimiminen vahvistuisi ja istumisen osuus olisi vähäisempi.

Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ovat väestössä yleisin kipua ja työkyvyttömyyttä aiheuttava sairausryhmä. Yli miljoonalla suomalaisella on jokin pitkäaikainen tuki- ja liikuntaelinten sairaus.(Duodecim, Terveyskirjasto) Nuoren Suomen tutkimuksen mukaan yli puolet lapsista ei liiku riittävästi. Jopa leikki-ikäiset lapset liikkuvat liian vähän.

Istumisen haittoja on listannut muun muassa liikuntafysiologi Arto Pesola seuraavasti

1)      Istuessa suuret lihasryhmät ovat passiivisena. Passiiviset lihakset kuluttavat vähän energiaa, millä on moninaisia seurauksia kehon aineenvaihdunnalle.

2)       Istumisen vaikuttaa tuki- ja liikuntaelimistön rakenteisiin. Kumaralla selällä, esimerkiksi keho etukenossa, istuttaessa selän välilevyjen etureunat painuvat yhteen ja paine lisääntyy välilevyjen takaosassa puristaen nestettä välilevyjen välistä pois. Huono istumisasento myös venyttää ja heikentää selän takaosan lihaksia.

3)      Lihasten passiivisuuden aiheuttaman energiankulutuksen laskun lisäksi, istumisasennossa paine lisääntyy reiden takaosissa ja lantion alueella. Sitä kautta lantion alueen sekä alaraajojen aineenvaihdunta vaikeutuu entisestään.

(http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/01/20/mika-siina-istumisessa-niin-vaarallista-asiantuntija-vastaa)

Istumisen vaikutukset aineenvaihdunnalle vaikuttavat myös todennäköisesti lapsen vireystilaan ja sitä kautta oppimiseen. Ihmisen keho, etenkin kasvavan lapsen keho on tarkoitettu liikkumiseen. Lapsi myös oppii liikkumalla ja aistit kehittyvät. Esimerkiksi näköaisti saa monipuolisia ärsykkeitä ympäristössä liikkuessa. Eri havaintomallien muodostamiseen vaikuttavat muun muassa havainnot näkemisen kohteiden eri ominaisuuksista. Esimerkiksi näköjärjestelmän ”missä”- näkövirta on tärkeä ihmisen kyvylle aistia kolmiulotteista ulkomaailmaa sekä omaa kehoa ja näiden kahden suhteelle. Edellä mainittu oli vain pieni yksityiskohta aistien kaikenpuolisesta yhteydestä toisiinsa sekä kehon ja mielen toimintaan. (Sandström M, Ahonen J: Liikkuva ihminen – aivot liikuntafysiologia ja sovellettu biomekaniikka)

Miten voisi aktivoida lasten kehoja esimerkiksi koulupäivän aikana? On selvää, että monipuolisen liikkumisen lisääminen arkeen edistää lasten terveyttä nyt ja tulevaisuudessa. Se ennaltaehkäisee tuki- ja liikuntaelinsairauksien syntymistä. Liikkuminen edistää myös oppimista monin tavoin. Muut, kuin istuma-asento ja liikkeellä oleminen auttavat aivoja saamaan paremmin happirikasta verta, vähentävät vireystilaongelmia ja mahdollistavat myös eri oppimisväylien käyttämistä.

Edellä mainittu liikuntafysiologi suosittelee isojen jumppapallojen ja satulatuolien käyttämistä tuolien asemesta. Tästä onkin kokemusta, joistakin kouluista. Näin on tehty esimerkiksi kouluissa Joensuussa ja muillakin paikkakunnalla. Seuraavassa linkki Liikkuvan koulun sivuihin: http://www.liikkuvakoulu.fi/ideat/luokille-0-6/istumisen-vahentaminen

Koulussa voisi oppimisympäristöä suunnitella uusilla tavoilla. Etenkin alkuopetuksen luokilla voisi olla osa luokasta varattu ”vapaahetkien viettoon” eli niihin hetkiin, kun täytyy odotella jotain tai tehtävä on saatu tehdyksi. Tilasta riippuen tähän kohtaan luokkaa voisi varata monipuolisiin asentoihin ja liikkumiseen houkuttelevia välineitä. Jos tilaa on reilusti, voisi tilassa olla vaikka pieni liukumäki, jota saisi myös kiivetä vastamäkeen ja vaikka köysi, joka auttaisi vastamäkeen kiipeilyä. Roikkumista varten voisi olla rekki ja/tai renkaat, pomppimista varten pieni trampoliini ja isoja jumppapalloja. Suuret traktorin sisäkumirenkaat olisivat käyttökelpoisia myös. Jos tilaa ei ole paljoa, voi varmastikin sijoittaa tällaiselle alueelle roikkumispaikan, pari säkkituolia ja jumppapalloa. Oppilaat voisivat käyttää vaihdellen satulatuoleja ja jumppapalloja tavallisten tuolien sijaan. Opiskelun voisi luokkatilassa suunnitella kolmeen tasoon. Ryhmät voisivat tehdä ryhmätyötä lattialla, samoin kuin tehtävien tekemisessä voisi istua lattialla tai olla vatsallaan jumppapallon päällä, osa työskentelystä voisi olla pöydän ääressä joko perinteisillä tuoleilla tai vaihdellen jumppapallojen päällä tai satulaistuimissa. Kolmas taso voisi olla seisoen. Esimerkiksi tietokoneet, joilla hankitaan tietoa sekä mahdolliset hakuteokset voisi sijoittaa korkeille tasoille, joiden ääressä seistään. Näitä kolmea tasoa pyrittäisiin käyttämään mahdollisimman monilla niillä tunneilla, jotka toteutetaan luokkatilassa. Opetuksessa olisi tärkeää myös käyttää muita, kuin luokkatiloja. Tähän varmasti pyritäänkin. Opetuksen vieminen ulos, museoihin, taidenäyttelyihin, kirjastoihin ja muihin kohteisiin vaatii opettajilta paljon työtä ja suunnittelua. Havaintojen läpikäyminen ja käyttäminen oppimisen materiaalina on myös paitsi haastavaa myös antoisaa.

Yläaste- ja lukioikäisten oppimisympäristöissä tulisi myös ottaa huomioon ergonomia ja mielekkäät oppimisympäristöt. Lisäksi oppilaille tulisi antaa tietoa sekä mahdollisuus vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Oman lukioikäisen poikani opettajat ja koulutoverit ovat tottuneet siihen, että hän käyttää satulaistuinta tuolin päällä ja jumppailee ja venyttelee kesken tunnin.

Liikkumisen huomioiminen varhaiskasvatusympäristöissä on helpompaa, koska jo perinteisesti pikkulapsipedagogiikka on perustunut leikkiin, liikkumiseen ja toimintaan. Tosin ympäristön muokkaaminen liikkumaan haastavaksi on myös tärkeä osa pedagogista suunnittelua. Esimerkiksi taaperoikäisten olisi hyvä liikkua pehmeillä alustoilla, joilla olisi myös erilaisia haastavia elementtejä ja esiopetusikäisten taas olisi hyvä laskeutua konttaamaa, ryömimään ja liikkumaan neljällä raajalla.

Työssäni olen huomannut monien lasten kärsivän esimerkiksi kireistä takareisistä. Tällöin lattialla istuminen on vaikeaa eivätkä molemmat kädet vapaudu toimintaan, koska lapsi joutuu nojaamaan käteen lattialla istuessaan. Kireät takareidet voivat vaikuttaa myös lantion asentoon ja näin laajemminkin tuki- ja liikuntaelinten terveyteen. Taukojumppa ja venyttely olisikin tärkeä osa lapsen päivittäisiä toimia.

Toivottavasti 2016 käyttöön tuleva uusi opetussuunnitelma mahdollistaa opetuksen suunnitteluun joustoa, jolloin on mahdollista ottaa lasten kokonaisvaltainen hyvinvointi huomioon opetuksessa.

Turvallisuus vastaan vapaus harjoitella ja kokea

Sunnuntai 8.11.2015 - Marja Laakso

Turvallisuus vastaan vapaus harjoitella ja kokea

Jokaisella vanhemmalla ja lasten kanssa toimivalla aikuisella on sisäinen intuitio siitä mikä on turvallista lapselle ja mikä ei. Miten tämä intuitiivinen tapa suhtautua ja toimia on syntynyt jokaiseen yksilöön itseensä, on kyllä moniulotteinen. Siihen on mahdollisesti vaikuttanut se, kuinka itse olemme varhaisissa vaiheissa saaneet liikkua ympäristössä ja kokeilla fyysisiä rajojamme. Myös temperamentti, ahdistusherkkyys ja muut ominaisuudet ovat vaikuttamassa siihen, kuinka turvallisuushakuisesti toimimme suhteessa lapsiin.

Lapsen vanhemmat pyrkivät auttamaan lasta välttämään kolhuja, tapaturmia ja onnettomuuksia. Tämä on tärkeä osa lapsen kasvatusta, opetusta ja suojelua. Lapsen vanhemman on hyödyllistä tarkastella omaa toimintaansa suhteessa lapsen kykyihin, tarpeisiin sekä mahdollisuuksiin. Lapsi oppii ympäristöstään, läheisiltä ihmisiltä sekä oman kokemuksen kautta tärkeitä asioita turvallisuudesta. Läheisten on hyvä pitää mielessä myös se, että lapsen tulee riittävästi saada kokeilla taitojaan ja kehoaan. Taaperoiässä, kun lapsi kiipeilee, hyppii, liukastelee erilaisilla alustoilla, tulee hänen antaa tehdä sitä. Tietenkään ei siinä määrin, että hän on vakavassa loukkaantumisen vaarassa. Jos lapsi kompastuu, tipahtaa huonekalun päältä, kaatuu pihalla pyörällään harjoitellessa, on vanhemman tai hoitajan tehtävänä lohduttaa, hoitaa ”pipejä” ja kertoa mitä tapahtui ja siitä, että lapsen kolhu paranee. Näin lapsi oppii riittävää varovaisuutta ja myös hänen tietoisuutensa kehostansa kasvaa. Taaperoa voi suojella liioilta kolhuilta tarpeen mukaan pitämällä kädestä kiinni hankalassa maastossa, pehmentämällä pudotusta sopivasti jne. Jos lapsi ei saa kokeilla ja kokea asioita kehollaan, voi seurauksena olla ylivarovainen lapsi tai sitten hän ei ehkä opi riittävästi varovaisuutta ja oman kehon hallintaa.

Varhaiskasvatuksen ympäristöt ovat merkittäviä lapsen kehityksen kannalta. Lapset viettävät arkisin ison osan hereillä olo ajastaan päiväkodissa, tai perhepäivähoidossa. Myös esiopetusvuonna on mahdollisuus valita oppimisen sisältöjä ja pedagogisia menetelmiä monipuolisesti. Lapsen fyysisen ympäristön lisäksi vaikuttaa lapsen mahdollisuuksiin liikkua ja harjoittaa kehoaan, myös muut ympäristön osa-alueet. Kulttuurinen ympäristö, psyykkinen ympäristö ja sosiaalinen ympäristö ovat vaikuttamassa siihen, kuinka lapset liikkuvat. Saako sisällä juosta? Saako puihin kiipeillä pihalla? Saako huonekaluja käyttää leikkimisessä, entä rakennella majoja ulos ja sisälle? Jos lapset törmäävät toisiinsa ja satuttavat itsensä, he oppivat varomaan. Ainakin useimmat. Lasten kanssa työskentelevien, myös koulujen henkilökunnan on hyvä pysähtyä tarkastelemaan ajoittain näitä lasten ympäristöjä. Joillakin pienillä lisäyksillä voi olla iso merkitys lapsen motoriseen kehitykseen, liikkumisen säätelyyn ja toimijuuden tuntoon laajemminkin. Esimerkiksi kaatuneen (tai kaadetun) puunrungon tuominen pihalle tai sisätiloihin voi antaa uusia mahdollisuuksia tasapainoiluun, kehon hallintaan ja leikkiin. Samoin yhden pihapuun nimeäminen lasten kiipeilypuuksi. Tarvittaessa voi sovitusti olla yksi aikuinen turvaamassa kiipeilijöiden turvallisuutta puun läheisyydessä. Säännöt ja asenteet tulisi myös tarkistaa ajoittain. Esimerkiksi kun kuljetaan jonossa ja joku lapsista kulkee väärin päin tai muuten hassutellen, kehotetaanko toisiakin kokeilemaan samaa tai keksiä eri tapoja liikkumiseen vai opastetaanko lapsia kulkemaan liikoja temppuilematta? Sääntöjä ja toimintatapoja muokkaamalla lapset voivat saada enemmän mahdollisuuksia luontevaan harjoitteluun arjessa.

Työni yhteydessä olen paljon tekemisissä koulujen ja päiväkotien henkilökunnan kanssa. Kuulen välillä siitä, että vanhemmilla on ohjeistuksia lapsen kanssa toimimiseen, jotka rajoittavat uusien kokemusten karttumista. Esimerkiksi vanhemmat saattavat ilmoittaa, että lapsi ei saa lähteä retkelle, koska vanhemmat pelkäävät, että lapsi joutuu alttiiksi esimerkiksi tapaturmalle. Opettajien ja muun henkilökunnan kanssa kannattaa keskustella, jos vanhempana on huolissaan lapsen turvallisuudesta vaikkapa retkillä tai muun toiminnan yhteydessä. Kuitenkin useimmiten koulujen ja päiväkotien henkilökunnat osaavat arvioida tilannetta lasten kannalta juuri niissä ympäristöissä, joissa toimivat. Toki lapsen tai nuoren yksilölliset ominaisuudet tulee ottaa huomioon ja tarvittaessa varmistaa riittävä turvallisuus. Moniin koulun tai päiväkotien retkiin voivat vanhemmat osallistua niin halutessaan. Lapsen turvallisuuteen voi parhaiten vaikuttaa siten, että opetellaan yhdessä hallitsemaan riskejä ja toimimaan turvallisuutta arvostavasti. Suositeltavaa ei ole se, että lasta estetään liikkumasta ympäristöissään. Tietenkin ikä- ja kehitystaso tulee ottaa huomioon silloin, kun tuetaan lasta itsenäiseen turvalliseen liikkumiseen.

On myös lapsia, joiden kyky huolehtia itsestään on alentunut syystä tai toisesta. Kehitykselliset häiriöt, aistivammat ja psyykkiset häiriöt voivat vaikuttaa lapsen kykyyn huolehtia turvallisuudestaan. Aistisäätelyhäiriöt vaikuttavat kivun kokemiseen, kehon hallintaan ja itsen ja ympäristön suhteisiin. Joillakin lapsilla se ilmenee varomattomuutena, jatkuvana liikkeellä olona ja elämyshakuisuutena, jolloin vaarantaju voi hämärtyä. Nämä lapset tarvitsevat tavallista enemmän aikuisen apua toiminnan säätelyssään. Joillakin voi aistisäätelypulmat johtaa siihen, että lapsi välttelee käyttämästä kehoaan ja kieltäytyy esimerkiksi kokeilemasta liukumäkeä tai keinua. Tällöin taas lapsi tarvitsee tukea ja rohkaisua ympäristössä liikkumiseen. Toisinaan lapsi voi myös tarvita myös ammattiapua näiden pulmien kanssa. Jos vanhempana, opettajana tai hoitajana havaitsee lapsen toiminnassa tällaisia pulmia, tulee vanhempien ja henkilökunnan yhdessä jakaa huoli lapsen tilanteesta. Vanhempien kannattaa sitten ottaa yhteyttä neuvolaan, kouluterveydenhuoltoon tai terveyskeskuksen lääkäriin tai muuhun tahoon, jota perhe käyttää sairauksien hoidossa. Varhaiskasvatuksessa voi konsultoiva erityislastentarhanopettaja (kiertävä erityislastentarhanopettaja) olla tukemassa perhettä ja päivähoitoa yhteistyöhön ja mahdollisten tutkimusten aloittamiseen. Koulussa taas toimivat oppilashuoltotyöryhmät, jotka voivat tukea näissäkin asioissa.

Jos lapsella on jokin aistivamma, esimerkiksi kuulovamma, täytyy ympäristössä opettaa lasta huomioimaan tämä ominaisuus. Esimerkiksi liikenteen havaitseminen vaatii erityistä tarkkaavaisuutta, koska lapsi ei välttämättä kuule ajoneuvojen ääntä tai sitä mistä suunnasta ne lähestyvät.

Turvallisuus vastaan mahdollisuus harjoitella ja leikkiä ovat vähän kuin tasapainolaudan kaksi päätä. Jos paino on vahvasti turvallisuuden puolella, se saattaa rajoittaa lapsen mahdollisuuksia toimia. Jos taas paino on ”vapauden” puolella, on tapaturmien mahdollisuus suurempi. Näistä puolista olisi tärkeää löytää sopiva tasapaino. Riittävästi mahdollisuuksia, mutta riskinottoa rajaten. Ympäristö aina mahdollistaa ja myös estää.

Hei, antaapa vinkkejä! Kommenttiosuuteen voi laittaa hyviksi koetut vinkit esimerkiksi päivähoidon ja koulun ympäristöihin liittyen!

Alla on joitakin hyödyllisiä linkkejä aiheeseen liittyen. Osa palvelee vanhempia, osa lasten kanssa työskenteleviä. Turvallista ja liikunnallista syksyn jatkoa!

http://www.tukes.fi/Tiedostot/Kemikaalituotteet/Oppaat/Turvallinen_koti_lapselle_opas.pdf

https://www.thl.fi/fi/web/tapaturmat/lapset-ja-nuoret/neuvola/pienten-lasten-tapaturmien-ehkaisy

https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/24385/URN:NBN:fi:jyu-201006102031.pdf?sequence=1

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/6133/sensomotoriikka.pdf?sequence=1

http://www.nmi.fi/fi/oppimisvaikeudet/motoriikka

Kirja aistisäätelypulmista: A. Jean Ayres: Aistimusten aallokossa

Resepti: säännöllinen annos luontoa

Sunnuntai 1.11.2015 - Marja Laakso

Luonto ja kehitykselleen tukea tarvitsevat lapset ja nuoret

Mennäänpä jälleen metsään! Seikkailu- ja luontohenkisille lapsille voi metsä, kalliot ja rannat olla hyvin luontevia paikkoja saada elämyksiä ja harjoittaa taitojaan. Sen sijaan lapset, joilla on kehityksellisiä pulmia voivat kokea luontoympäristön liiankin haasteelliseksi. Sopivina annoksina luontoympäristö tarjoaa arjen kuntoutusta ilman, että sitä tarvitsisi nimittää kuntoutukseksi, vaan vain lapsen arjen puuhiksi.

Mitä on sensomotoriikka? Se on aistimusten yhdistämistä motoriseen tuottoon. Aistit ovat paitsi kuulo-, näkö-, tunto-, maku- ja hajuaistit, myös tasapainoaisti, liike-, lihas- ja nivelaistit. Esimerkiksi asennon säätelyyn lapsi tarvitsee eri aistijärjestelmien yhteistyötä. Jotta nämä järjestelmät voivat toimia joustavasti yhdessä, ne tarvitsevat harjoitusta monipuolisessa ympäristössä. Lapset elävät erilaisissa ympäristöissä: toisilla metsä ulottuu pihapiiriin, monilla lapsilla ulkoilupaikkana on tasainen piha kiipeilytelineineen ja hiekkalaatikkoineen. Lapset, joiden kehityksessä on haasteita, hyötyvät luonnollisesti monipuolisesta ympäristöstä, joka ei ole ennustettava liikkumisen kannalta, vaan kulkiessa täytyy käyttää aistejaan aktiivisesti. Kukapa ei tästä hyötyisi? Tärkeää on myös toistuvuus.  Retki silloin tällöin on mukava, mutta hyötynäkökulma ei korostu, vaikka retki olisi pitkä. Jos on mahdollista järjestää pienikin retki usein, vaikuttavuus on jo eri luokkaa. Myös päiväkodit ja koulut voivat saada iloa ja hyötyä luontoympäristöstä kuntoutuksen ja oppimisen kannalta.

Lapsi, jolla on motorisia pulmia tai ongelmia pitkäjänteisyydessään voi olla haluton retkeilemään. Lapsi voi myös pelätä metsää. Lapset, joilla on aistisäätelyongelmia voivat kokea ympäristön eri tavalla, kuin muut. Esimerkiksi, jos lapsen aistikokemukset ovat jäsentymättömiä, hän saattaa kokea, että tuuli heiluttaa puita pelottavan voimakkaasti. Lapsi voi kokea luonnossa liikkumisen työlääksi tai hän saattaa kompastella poluilla. Tällöin kannattaa etsiä pieni sopiva luontoreitti, joka ei ole liian pitkä ja hankala. Tätä tutuksi tulevaa reittiä kannattaa kulkea usein. Lasta voi motivoida siten, että sopivassa kohdassa reittiä pidetään evästauko ja hän voi jo lähtiessään ennakoida levähdyspaikan sijainnin. Reitin varrella voi olla myös ”yllätyspaikka”, joka voi olla kivenkoloon tai puunrunkoon piilotettu loru, kuva tai muu pieni mukava asia. Lapsen kanssa kannattaa olla vuorovaikutuksessa pitkin matkaa ja nimetä ympäristöstä asioita. Lapsi kokeilee usein spontaanisti monia asioita, esimerkiksi kiipeämistä tai kulkemista vaikkapa hyllyvällä alustalla. Mahdollisia vaaran paikkoja kannattaa arvioida ja välttää jatkuvaa kieltämistä. Pienen lapsen ollessa kyseessä turvallisuudesta voi huolehtia vaikkapa pysyttelemässä lähellä ja olemalla valmiina ottamaan lapsi vastaan, jos hän on vaarassa esimerkiksi liukastua. Turvallisuusteema on tärkeä ja ansaitsee paneutumista asiaan. Palaan tähän teemaan tulevassa kirjoitelmassa.

Lapsen tarkkaavaisuutta voi ohjata näyttämällä hänelle asioita, kokeilemalla ja tutustumalla niihin yhdessä. Kun lapsi kiinnostuu luonnossa olevasta asiasta, kannattaa liittyä tähän kiinnostuksen kohteeseen ja laajentaa lapsen näkökulmaa tästä. Näin lapsen tarkkaavaisuus kehittyy ja hän tottuu ottamaan tietoa aikuiselta. Mahdollisia myöhemmin ilmaantuvia tai jo olemassa olevia tarkkaavaisuuden ongelmia voi ehkäistä ja lieventää jo varhaisista vaiheista saakka. Luontoympäristö voi omalta osaltaan auttaa tässä.

Kaikilla lapsilla ei ole mahdollista päästä säännöllisesti luontoon vaikkapa siksi, että he asuvat kaupunkiympäristössä. Miten silloin voi tarjota lapsille hyviä motorisia haasteita? Luontoon voi suunnata retken vaikka harvemminkin. Lisäksi voi luoda jokapäiväiseen ympäristöön ja etsiä ympäristöstä haasteita, joissa lapsi voi käyttää kehoaan monipuolisesti. Näitä ideoita on varhaiskasvatuksessa mietitty ”Lapsen sensomotorisen kehityksen tukeminen” -  koulutuksen puitteissa ja varmasti monissa muissakin yhteyksissä. Etenkin varhaiskasvatuksessa mahdollisuudet vaikuttaa lasten toimintaympäristöihin, ovat merkittäviä.

Jos lapsella tai nuorella on motorisia pulmia, kannattaa suunnata ympäristöön, jossa on helppokulkuisia polkuja. Esimerkiksi Nuuksion metsissä tällaisia reittejä on paljon. Välillä kannattaa lasta houkutella poikkeamaan helpolta kulkuväylältä pienemmälle haastavammalle polulle ja sitten palata takaisin helpommalle reitille. Näitä Nuuksion polkuja voi kulkea lastenrattaidenkin kanssa. Monet lapset, nuoret ja aikuiset tarvitsevat apuvälineitä liikkuakseen luonnossa. Esimerkiksi liikuntavammainen henkilö voi tarvita pyörätuolia. Tällöin päivittäinen luonnossa liikkuminen voi olla mahdotonta. Suomessa on olemassa useita esteettömiä luontopolkuja, joissa on myös esteettömiä taukopaikkoja. Lisää tietoa näistä mahdollisuuksista löytyy osoitteesta www.suomikaikille.fi. Aiheesta on juttu myös ylen sivuilla: http://yle.fi/uutiset/luonto_lahelle_esteettomasti/5256390

Jos lapsella on esimerkiksi cp vamma, joka vaikeuttaa liikkumista, kannattaa selvitellä mitä välineitä käyttämällä hän voi päästä nauttimaan luonnosta. Joitakin lapsia voi auttaa esimerkiksi polkupyörä, joka on juuri hänen tarpeilleen valikoitu. Suomessa toimii MALIKE- keskus (MALIKE: Matkaan, liikkeelle, keskelle elämää), joka ylläpitää välinevuokraamoja luonnossa liikkumisen ja harrastamisen mahdollistamiseksi. MALIKE toimii Tampereella, mutta vuokraamoja on myös Helsingissä ja Rovaniemellä. Lisää tietoa: www.malike.fi.

Lopuksi: haluan korostaa lähiluonnon merkitystä, koska se mahdollistaa luonnossa liikkumisen usein osana arkipäivää. Tällainen kohde voi olla lähimetsikkö, kalliot, puisto, järven tai meren ranta. Lapselle toistuvuus on usein mielekästä. Samaan kohteeseen voi mennä useita kertoja. Nykyään nousee lähialueille seikkailupuistoja-  ja halleja. Nämäkin ovat ihan mukava lisä arkeen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että niissä ärsykkeiden määrä on yleensä suuri ja se vaikeuttaa niiden jäsentämistä mielekkäästi. Lapsi saattaa kokea ne kaoottisena vaikka on innoissaan. Myös vireystilan säätely vaikeutuu, koska on paljon ääniä, nopeasti vaihtuvia tilanteita ja ympäristö on täynnä houkuttelevia kohteita. Usein käyntiä leimaa sisäsyntyinen kiire, että ehtii kaikkea kokeilla käynnin aikana. Vaikkapa näiden syiden vuoksi ei kannata jättää näiden kohteiden varaan monipuolisen liikkumisen harjoittelua vaikka ne voivat ajoittain olla myös osa sitä.

Lue myös: Metsä kasvattaa ja kehittää

Luontoympäristön rikkaus

Keskiviikko 28.10.2015 - Marja Laakso

Metsä kasvattaa ja kehittää

Suomalainen perus luonnonvara – metsä. Mitä se merkitsee lapselle ja lapsuudelle? Tähän teemaan jokaisella on varmaan itsensä näköisiä ajatuksia ja vastauksia. Mielikuviin vaikuttaa myös jokaisen omat kokemukset metsästä useimmilla näitä kokemuksia on jo lapsuuden ajoilta. Uskon, että koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista metsälapsuutta (mukaillen Ben Furmanin kirjan teemaa: koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus). Tarvitaan lapsenmieltä: rohkeutta, uteliaisuutta, varovaisuutta, aistien avoimuutta ja seikkailumieltä. Metsän voi kokea aina uudelleen ja lapsen tavoin. Myös metsän positiiviset vaikutuksen ulottuu myös meihin aikuisiin saakka.

Seuraavassa on tutkittua tietoa metsässä oleskelun hyvistä terveysvaikutuksista:

• 10 minuuttia: verenpaine laskee
• 20 minuuttia: mieliala kohenee
• Tunti: tarkkaavaisuus paranee
• Kaksi tuntia: elimistön puolustusmekanismit elpyvät, kun kehon hyvät poliisit, tappajasolut, lisääntyvät

Tässäkään ei vielä ole läheskään kaikki. On myös tutkittu, että pitkäaikainen oleskelu metsässä alentaa stressihormoneja elimistössä ja myös alttius saada vakavia sairauksia, kuten syöpää vähenee.

 (Lähde: Qing Li: Nippon Medical School, Tokio, Japani  sekä Yuko Tsunetsugu, Physiologican effects of nature visits ja The Physiological Effects of Forest Bathing, IUFRO2010 in Seoul)

Jos otetaan tarkasteluun lapsi ja säännöllisen luonnossa kulkemisen myönteiset vaikutukset, voin ihan lasten terapeuttina käyttämäni maalaisjärjen sekä myös opiskelemani aineiston perusteella käydä läpi myönteisiä vaikutuksia.

Motorinen kehitys:

Luonnossa liikkuessaan lapsi (tai nuori tai aikuinen) joutuu käyttämään aistejaan monipuolisesti ja yhdistämään eri aistikanavien kautta tulevaa tietoa. Epätasainen polku, jota monipuolistavat kivet, kaatuneet puunrungot, pienet ja suuret nyppylät ja epätasaiset alustat antavat mainion tilaisuuden yhdistää näön kautta tulevia aistimuksia tasapainoaistin, lihas- ja nivelaistin sekä tuntoaistin kanssa. Kaikki liikkeet joudutaan tällöin tiedostaen ja tiedostamattaan suunnittelemaan. Jos edessä on kaatunut puu, täytyy päättää mennäänkö yli vai ali, kuinka pitkä harppaus täytyy ottaa, jotta voi astua rungolle tai ylittää se. Näiden edellä mainittujen tilanteen kaltaisia ratkaisuja tehdään lyhyenkin luontoretken aikana lukemattomia.

Lapsi oppii myös ponnistelemaan luonnossa liikkuessaan. Kun kiipeää kivelle, ponnistelun palkintona on se, että voi katsella ympäristöään korkeammalta. Kun uuvuttaa, täytyy kuitenkin jaksaa eteenpäin, jotta joskus päästään perille. Lisäksi haastava maasto ja pehmeä alusta auttavat lasta saamaan hyvän kunnon, jolloin ponnistelu voi tuottaa mielihyvää.

Havaintotoiminnot:

Luonnossa myös niin sanotut kaukoaistit (maku, haju, pintatunto, kuulo) saavat osansa hyvistä virikkeistä. Luontoympäristö näyttäytyy meille aina erilaisena, koska vuodenajat ja sää vaikuttavat siihen. On nähtävillä liikettä esimerkiksi puissa, kun tuuli heiluttaa niitä, nähdään myös kauaksi ja voidaan havaita miten vaikkapa puut ”pienenevät” etäisyyden ollessa suurempi. Horisontaalisuus ja vertikaalisuus voidaan nähdä ja kokea. Nämäkin kokemukset vaikuttavat lapsen kykyyn hahmottaa asioita visuaalisesti. Entä kuuloaisti, onko luonnolla lisäarvoa siihen? On kyllä, esimerkiksi äänten jälkikaiut ovat erilaisia luonnossa, kuin sisätiloissa. Metsäympäristössä usein äänen jälkikaiku on ihanteellinen. metsäympäristö ei ole akustoitu niin että kulkijalle tulee kokemus kaiuttomasta tilasta, mutta häiritsevää jälkikaikua ei yleensä ole. Kuulon kautta voi myös tutkia ympäristöä ja yhdistää havainnot muihin aistihavaintoihin. Äänet ovat myös aina erilaisia, aina voi oppia uutta. Syksyllä oksissa viuhuu tuuli ja keväällä ääniympäristöä hallitsevat lintujen äänet.

Luonto myös maistuu. Tuoksuuko voikukka samalta, kuin maistuu? Jokaisella voi olla oma kokemus tästä. Kaikkea ei tietysti saa maistella. Aikuisenkin tulee yleensä selvittää mikä on turvallista suuhun pantavaa ja mikä ei. Koivun lehdetkin voi syödä, siis jos ei ole niille allerginen vai voikohan niille olla allerginen?

Havainnot muuttuvat tiedoksi. Kun ollaan yhdessä liikkeellä, saavat asiat ja kokemukset käsitteitä kielen kautta. Yhteinen kieli voi olla puhekieltä, viittomia ja tarvittaessa muita symboleja. Kieli on ajattelun väline. Tiedän esiopetusryhmiä, joissa opetetaan esiopetuksen keskeisiä teemoja luontoympäristössä. Keskeisiä teemoja ovat yleensä itsestä ja kaverista huolen pitäminen, ohjeiden kuuntelu ja noudattaminen sekä yhdessä kokeminen ja leikkiminen. Myös matematiikkaa, äidinkieltä, vierasta kieltä voi oppia luonnossa ja tietysti ympäristöoppia. Niin ja vastuullista käyttäytymistä ja ympäristöstä huolehtimista toivottavasti opitaan luonnossa myös. Arvot eli ympäristön kunnioittaminen, myötätunto paitsi toisia ihmisiä myös eläimiä, hyönteisiä ja kasveja kohtaan opitaan luontevimmin metsässä tai muussa luontoympäristössä.

Tee lapselle palvelus: vie hänet luontoon! Usein! Säännöllisesti! Voit tietysti tehdä palveluksen jollekin muullekin, vaikka vanhukselle. Tee palvelus itsellesi: ota lapsen seikkailumieli mukaan ja nauti, ja välillä myös kärvistele luonnossa. Luonto rakastaa meitä ihmisiä!

Miten luonto voi palvella erityisesti niitä lapsia ja nuoria, joiden kehitys kulkee omia polkujaan ja joilla on haasteita kehityksen eri osa-alueilla? Taidanpa palata tähän teemaan tuonnempana. Siitäkin löytyisi kirjoitettavaa. Katson ensin lukeeko kukaan tätä!